TOIVO2000-ohjelmaa tehtiin 20,5 vuotta. Olimme äänessä joka sunnuntai ajalla 4.7.1999-29.12.2019. Lämpimät kiitokset kaikille kuulijoille !

o   o   o

29.12.2019 Pyhä perhe (1. sunnuntai joulusta)

VAUVABOOMIA ODOTELLESSA

Uuteen vuoteen siirtymisen myötä on tullut aika toivottaa jäähyväiset TOIVO2000-ohjelmalle. Ensimmäinen lähetyksemme oli heinäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1999. Runsaat kaksikymmentä vuotta olen saanut joka sunnuntai olla seurassanne. Kaikkiaan lähetyksiä on vuosien aikana kertynyt runsaat tuhat kappaletta.

Kirkkovuoden kierron myötä olemme pohtineet kirkkoa, uskontoa ja elämää.  Välillä on pitäydytty tiukan teologisissa aiheissa, välillä aika lailla vapaiden aasinsiltojen myötä ihmetelty yhteiskunnan ilmiöitä.

Kirkollisen puolen vierainamme olemme saaneet kuulla piispojamme ja muita kirkkomme työntekijöitä.

Ajan ja yhteiskunnan ilmiöitä ovat kanssamme muiden ohella olleet pohtimassa vaikkapa kenraali Adolf Ehrnrooth tai ministeri Pertti Paasio. Joskus ollaan onnistuttu olemaan aivan ajan hermolla, kuten esimerkiksi silloin, kun erään urheilumme dopingkohun paljastuttua saimme tuoreeltaan kuulla urheilupappi Göran Hellbergin kannanoton asiaan.

Tutkivaakin journalismia on harrastettu. Eräänä jouluna toimittajamme Jossu lähti konkreettisesti tutkimaan, millaista se olo siellä tallissa eläinten keskellä Marialla, Joosefilla ja Jeesus-lapsella mahtoi olla. Toisella kerralla pienikokoinen toimittajamme pääsi jalkapalloseura Interin pukukoppiin suurikokoisia pelaajia haastattelemaan.

Tässä viimeisessä lähetyksessämme olemme polttavan yhteiskunnallisen kysymyksen äärellä. Teema Pyhä Perhe johdattaa meidät pohtimaan lapsen merkitystä perheessä. Yhteiskunnan muutos on tuonut elämän keskiöön oman uran, omat verkostot ja harrasteet. Opiskelujen maailmaan ei lapsi oikein sovi. Eikä uraakaan tehtäessä. Ja sitten alkaa jo olla myöhä. Ja kun lapsi voidaan nähdä esteenä minäkeskeiselle elämälle, ei niitä sitten hankita lainkaan. Syntyvyys maassamme on vajonnut kovin vähäiseksi.

Onko lapsi siis vain elämän häiriötekijä. Vai voidaanko lapsi menneen maailmaan tapaan vielä nähdä elämän tärkeimpänä asiana. Siinäpä pohdittavaa.

o   o   o

22.12.2019 Herran syntymä on lähellä (4. adventtisunnuntai)

SEIMEN ÄÄRELLÄ

Neljäs adventtisunnuntai on omistettu Jeesuksen äidille. Raskauden loppuvaiheessa päivän tekstit palaavat vielä sen hämmentäviin alkuvaiheisiin. Marian yllättävän raskauden alkaessa sai Joosef vastaanottaa enkeliviestin: Älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.

Nyt raskaus oli edennyt lopuilleen, mutta Marian ja Joosefin pohdinnat sen merkityksestä tuskin sen helpommiksi olivat tulleet. Kaiken lisäksi oli ollut pakko lähteä verollepanoa varten hankalalle matkalle Betlehemiin, jossa väenpaljouden vuoksi ei ollut esikoistaan odottavalle perheelle löytynyt muuta majapaikkaa, kuin eläinten talli.

Ja sinne Jeesus syntyi, heinille härkien kaukalon. Joulun tekstit kertovat, että kummalliset tapaukset pienen perheen elämässä jatkuivat. Kylään piipahtivat niin tavalliset työläiset kuin yläluokankin edustajat, paimenet ja tietäjät. Heidän käyntinsä vahvistivat raskauden alun viestiä – Marian lapsi oli lapsi lasten joukossa, mutta tuli olemaan erilainen. Millä lailla erilainen, se Marialle ja Joosefille selviäisi vasta vuosien päästä. Jouluevankeliumin lopussa Marian hämmennys ja ihmettely tiivistetään lauseeseen: Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Poikkeuksellista lasta odotettiin. Poikkeuksellisissa olosuhteissa hän syntyi. Poikkeuksellinen onnittelijajoukko yhteiskunnan eri kerroksista, kedon työläisistä ja korkeasti oppineista kävi häntä tervehtimässä. Siinä Marialle piisasi pohdittavaa.

Joskin meilläkin Marian rooli joulun tapahtumissa korostuu, on Maria saanut aivan erityisen aseman katolisessa kirkossa. He korostavat Mariaa Jumalan äitinä, taivaan kuningattarena ja ikuisena neitsyenä. Hänet on otettu elämänsä jälkeen taivaaseen sieluineen ja ruumiineen. Katoliset ajattelevat Marian myös siinneen vailla perisyntiä, siten että Jeesuksen lunastustyö luettiin ainutlaatuisella tavalla Marian hyväksi jo sikiämisen hetkellä.

Kun Maria kätki sydämeensä kaiken mitä oli tapahtunut, hän teki Jeesuksen elämän ja tehtävän pohdinnasta ja seuraamisesta elinikäisen tehtävänsä. Sellaiseen joulu kutsuu myös meitä. Jos teologiset kiemurat ovat meille vaikeita, me voimme kuitenkin yhtyä Marian iloon ja ihmettelyyn vaikkapa Tulkoon Joulu – laulun sanoin:  Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen. Tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.

o   o   o

15.12.2019 Tehkää tie Kuninkaalle (3. adventtisunnuntai)

LAPSET NÄYTTÄVÄT MILLAISIA KERRAN OLIMME

Kolmas adventtisunnuntai on kirkkovuoden teksteissä omistettu Johannes kastajalle, Jeesuksen edelläkävijälle, tienraivaajalle. Hallelujasäkeen pyyntö: Jumala, auta meidät ennallemme houkuttelee tien raivaamisen sijaan pohtimaan kuljettua polkua. Tietä, jota meistä itse kukin on saanut elämänsä aikana vaeltaa.

Jumala, auta meidät ennallemme sisältää mahdottomuuden. Meistä kukaan ei voi palata ennalleen, siksi lapseksi, jota elämä kaikkine kummallisuuksineen on kerran ollut odottamassa. Elämän vuosirenkaat ovat tuoneet mukanaan asioita ja ominaisuuksia, jotka lapselle eivät kuulu.

Toisaalta on fyysisiä ongelmia. Kremppaa siellä ja täällä. Kuka tallustaa tekonivelissä, kuka sydämentahdistimen voimalla, kuka katsoo maailmaa uuden linssin läpi ja kuka popsii kourallisen pillereitä aamupalan lisukkeeksi.

Toisaalta on henkisiä ongelmia. Ei ole aina osannut olla sellainen kuin toivoisi olevansa. Toteutumattomat unelmat harmittavat. Kanssaihmisten teot ovat katkeroittaneet mielen. Elämän kuonakerros on kätkenyt alleen lapsuuden viattomuuden.

Jumala, auta meidät ennallemme tai auta meitä edes kaipaamaan lapsuuden viattomuuden aikaan. Joulun aika nostaa lapset keskiöön. Kirkkaat silmät odottavat jännittyneinä suurta juhlaa. Harrasteryhmien joulujuhlissa lapset pääsevät näyttämään osaamistaan ja kysymään innostuneina – Vaari, näitkös…

Paitsi jouluna, me voimme läpi vuoden katsella lapsia ja lastenlapsia ja ottaa heidät tosissaan. Kun he näkevät itsensä prinsessoina ja ritareina, saamme mekin heidät sellaisina nähdä. Kun he kysyvät mieltään askarruttavia asioita tai toteavat mielestään itsestäänselvyyksiä, ei meidän tehtävämme ole heitä vastauksillamme ja opetuksillamme lähteä lapsuudesta aikuisuuteen raahaamaan. Sen sijaan heittäytymällä heidän elämäntodellisuuteensa me saamme katsella millaista se ennallaan oleminen voisi olla.

Me emme enää ennallemme pääse, mutta iloitsemalla lasten ennallaan olosta ja rohkaisemalla heitä sen säilyttämisessä, meistä itse asiassa tulee niitä Johanneksia, joista päivän teksti kertoo – tienraivaajia uudelle maailmalle, joka tuntee ennallaan olemisen lähtökohdat ja pystyy auttamaan sen säilyttämisessä aikamme lasten aikuisuuteen saakka.

o   o   o

8.12.2019 Kuninkaasi tulee kunniassa (2. adventtisunnuntai)

ROHKEUS AUTTAA TAVOITTEESEEN

Menneellä viikolla ja varsinkin perjantaina vietettynä itsenäisyyspäivänä on kansakunnan muistissa palattu kahdeksankymmenen vuoden taakse. Talvisota oli juuri alkanut ja paljon kylmiä taistelujen päiviä oli edessä, ennen kuin aseet maaliskuun kolmantenatoista (13.) päivänä vaikenivat. Erkki Palolammen kuuluisassa kirjassa Kollaa kestää, talvisota määriteltiin satana viitenä (105) kunnian päivänä, liittolaisina vain lumi ja pakkanen.

Pakkasta todella riitti, sillä sodan ajaksi osui eräs 1900-luvun kylmimmistä talvista. Sotapäiväkirjat kertovat kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen asteen pakkasista; joillakin sotaan liittyneillä alueilla pakkasta ilmoitettiin olleen lähes viisikymmentä (50) astetta. Poikkeuksellisen haastavissa olosuhteissa, sen aikaisilla varusteilla ja selvällä miesalivoimalla taisteleminen edellytti poikkeuksellista kestävyyttä ja rohkeutta. Talvisodan taistelijoiden isänmaallisen tehtävän suorittamiseen sopivatkin hyvin toisen adventtisunnuntain lukukappaleen sanat: Älkää heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Itsenäisyyden säilyminen oli taistelijoiden tuoma runsas palkinto, vaikka suuri joukko heistä jäi sille tielle ja osia Suomesta jouduttiin luovuttamaan vihollisen haltuun.

Talvisodan taistelijat lähtivät extreme-kokemukseensa valtion määräyksestä. Kun nykyisin etsitään omia rajoja ääriolosuhteissa, tehdään se omasta halusta ja kiinnostuksesta siihen, miten paljon kroppa ja mieli kestävät. Nykyajan seikkailijat ovat valmistautuneet tehtäväänsä huolella. Fyysinen ja henkinen kunto on treenattu huippuunsa. Varusteet suunniteltu ja testattu ääriolosuhteita varten. Silti onnistuminen ei aina ole varmaa. Timo Polari menetti vuonna 1997 Grönlannissa tapahtuneessa vaellusonnettomuudessa kaksi läheisintä ystäväänsä, mutta toteutti myöhemmin ystävysten yhteisen unelman etelänavalle hiihtämisestä. Kari Poppis Suomela on hiihtänyt sekä pohjois-, että etelänavalle. Veikka Gustafsson on noussut maailman kaikille yli kahdeksan kilometriä korkeille vuorille – jopa ilman lisähappea. Toisella tavalla fyysisen kestävyyden rajoja etsivät vaikka triathlonistit tai erityispitkien matkojen juoksijat.

Harvasta nykyajan ihmisestä olisi talvisodan tantereille tai suurten seikkailijoiden matkaseuraksi. Mutta näiden esikuvien toimintaa muistellessa tai ihaillessa oman elämän murheet ehkä tuntuvat pikkuisen pienemmiltä. Oikeaan mittakaavaan asetettuna adventin rohkeuden kehotus antaa meille ylimääräistä voimaa ihan tavallisten arjen haasteiden kohtaamiseen. Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä kerran se palkitaan runsaasti.

o   o   o

1.12.2019 Kuninkaasi tulee nöyränä (1. adventtisunnuntai)

JOULUNAJAN MONIMUOTOISET VIETTOTAVAT

Kun Hoosianna tänään kajahtaa adventtikirkoissa kautta maan ja julistaa joulun odotuksen alkaneeksi, tuntuu pikkuisen siltä, että kirkko on julistuksessaan pahasti myöhässä. Viime viikonloppuna facebookin postaukset olivat täynnä pikkujouluhuumaa ja lehdestä sai lukea, miten Vanhan Suurtorin Wanhan Ajan Joulumarkkinat johdattelivat joulun tunnelmaan. Niin, että miten sitä nyt jo alkanutta kannattaa alkaneeksi julistaa?

Taitaa olla niin, että olemme ajautuneet rinnakkaiskulttuurien aikaan. On olemassa se kaupallinen joulu, joka tarvitsee kirkon adventtia pitemmän ajan saavuttaakseen myyntitavoitteensa. Se, jota halutaan viettää kouluissa, työpaikoilla ja ystävien kanssa yhteisöllisyyden ja hyvän tahdon vuodenaikana. Se, joka täyttää ihmisten mielet lämmöllä ja läheisyydellä. Mutta ilman Jeesusta. Ja sitten on se toinen joulu, se, joka perustuu kirkkovuoden kiertoon, joka ei ala kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina, Tuomiosunnuntaina, vaan uuden kirkkovuoden ensimmäisenä sunnuntaina ja jonka keskiössä on Jeesus-lapsi.

Kirkkovuoden kierron mukaiseen rytmiin tottuneena en oikein jaksa innostua joulunajan aikaistamisesta. Mutta toisaalta maailman palauttaminen menneen maailman tapoihin on yhtä toivotonta kuin viime kesän uusimman liikuntavälineen, sähköpotkulaudan, palauttaminen tai edes jättäminen muut kadulla liikkujat huomioon ottavalla tavalla – sinne ne jäävät sikin sokin pitkin puistoja tai kulkuväyliä. Jeesuksen aikana ja vielä lapsuuteni maailmassa oli kunnia-asia palauttaa lainaamansa – päivän evankeliumin mukaan: Heti kun  te tulette sinne, te näette kiinnisidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.

Kulttuurimme, tapamme ja arvostuksemme ovat jatkuvassa muutoksessa. Jotain uutta ilmaantuu. Jokin vanha menettää asemansa tai tuunataan uuteen uskoon. Onneksi joulun perussanoma ihmisten kaipuusta läheisyyteen, toisten huomioimiseen ja hyviin tekoihin säilyy kaikkien muutostenkin keskellä.

Sen sijaan, että me arvostelemme toistemme joulunajan viettoa, me voisimme ottaa toinen toisemme huomioon. Iloita siitä, mistä ystävämme iloitsevat, vaikka se poikkeaisi omastamme. Joulunajan rinnakkaistodellisuudet voivat hyvin elää rinnakkain toinen toistaan tukien. Kaupalliseen jouluun mahtuu Jeesus mukaan, jos niin tahdotaan. Ja kirkollinen joulu tarvitsee kaupallisen apua raamiensa rakentamiseen.

Lähdetään siis Hoosiannaa laulaen matkalle jouluun. Iloitaan joulunajan monimuotoisuudesta kukin omien perinteittemme, arvostustemme ja tapojemme mukaan. Joulun Lapsi iloitsee kanssamme kaikesta joulunajan lämmöstä, läheisyydestä ja hyvästä mielestä – sitä kun ei maailmassa koskaan ole liikaa. Hoosianna – tulkoon joulu!

o   o   o

24.11.2019 Kristus, kaikkeuden Herra (Tuomiosunnuntai)

PUHUTAAN IANKAIKKISUUDESTA!

Kirkkovuoden päättävän tuomiosunnuntain teksteissä elävä Jumala on voimakkaasti läsnä. Herra hallitsee ikuisesti… Sinun tuomiosi, Herra, ovat oikeat. Herra, sinä olet Korkein, maailman valtias… Jumala on oikeudenmukainen: hän antaa teidän ahdistajienne joutua ahdinkoon, mutta ahdistetut – niin teidät kuin meidätkin – hän päästää siitä… Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista.

Siinä maailmassa, jossa nämä lauseet kirjoitettiin, elävä, todellinen Jumala oli johdattamassa ihmisten koko elämää. Jumalan tahtoa pohdittiin yksin ja yhdessä aiheeseen paremmin vihkiytyneiden kanssa. Jumalan tahdon mukaan pyrittiin elämään niin hyvin kuin se suinkin oli mahdollista, jotta kuolemankin jälkeen saataisiin kuulua Jumalan oman perheväen joukkoon. Elämän matkalla alitajunnassa kolkutteli päivän evankeliumin viimeinen lause: Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.

Meidän ajassamme Jumala tai Jumalan kohtaamisen keskeinen paikka, kirkko, eivät ole yhtä keskeisellä sijalla. Kirkko kyllä edelleen pohtii Jumalaa ja elämää, mutta sen puhe Jumalasta ei oikein löydä innokkaiden kuulijoiden sankkoja joukkoja. Kysymykset Jumalasta ja tuonpuoleisesta yksinkertaisesti vain kiinnostavat aikamme ihmistä ajallisen elämän haasteita vähemmän. Niinpä small talkissa puhutaan säästä ja politiikasta, urheilusta ja taiteesta, mutta puhe Jumalasta on sille vierasta.

Agricolaliikkeen pappi Henrik Wikströmin mielestä kirkko itse on työntänyt Jumalan sivuun. Wikström kokee puheen Jumalasta hampaattomana. Sen sijaan, että kirkko keskittyisi puhumaan ihmisten suurista hengellisistä kysymyksistä, Jumalasta, saatanasta, taivaasta ja helvetistä se tyytyy puhumaan moraalista tai yleisistä ajankohtaisista trendeistä, kuten luonnonsuojelusta ja vähemmistöjen puolustamisesta.

Varmasti kirkollakin on omat vikansa. Aikaan sidottuja ihmisten kiinnostuksen kohteita on vaikea ohittaa puheella ajattomuudesta, Jumalasta ja iankaikkisuudesta. Toisaalta tuomiosunnuntai muistuttaa, että puhua pitäisi.  Pitäisi vetää Jumala kulisseista näyttämön keskelle, sillä väistämättä jokainen meistä joutuu kohtaamaan iankaikkisuutensa, vaikka sitä miten yrittäisi ajan tärkeämpien asioiden taakse työntää. Tuomiosunnuntaina Jeesus yrittää nostaa keskusteluun viimeisen tuomion päivän, jolloin me kaikki lähdemme liikkeelle, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.

o   o   o

17.11.2019 Valvokaa (Valvomisen sunnuntai)

ETTÄ JAKSAISI VALVOA

Terveelliseen elämään kuuluu työn ja levon säännöllinen vuorottelu. Toisinaan tulee eteen tilanteita, jolloin tärkeän tehtävän toteuttaminen pakottaa valvomaan tavanomaista enemmän. Nuorempana epäsäännöllinen elämänrytmi luonnisti paremmin. Työpäivän jälkeen jaksoi lähteä yöksi rakennuksille omaa kotia rakentamaan. Ja sitten taas aamulla töihin. Nuorten kanssa leirikesinä tai talvisten laskettelureissujen aikana pakkasivat yöunet jäämään tavallista vähemmälle. Toisinaan yön tunnit kuluivat saarnaa valmistellessa. Mutta ei valvomista loputtomiin jaksanut. Jossain vaiheessa väsymys iski takaisin ja univelka oli vain nukuttava pois.

Maailma elää 24/7. Aina on jossakin aamu ja jossakin ilta. Maailman menoa ei kukaan jaksa yksin valvoa. Siksi on hyvä, että on niitä, jotka valvovat maailman tapahtumia meidän puolestamme. Kun illalla menemme nukkumaan, voimme olla varmoja siitä, että radion aamulla avatessamme saamme kuulla viimeisimmät uutiset maailmalta. Maailman ja omat uutistoimistomme ovat puolestamme maailman menoa tarkkailleet. Niiden avulla myös me olemme aina ajan tasalla.

Valvomisesta puhuu myös valvomisen sunnuntai: Valvokaa siis, sillä ette te tiedä päivää ettekä hetkeä. Valvomisen sunnuntain erityisenä valvomisen kohteena on paruusia, Jeesuksen toinen tuleminen, josta Pietari päivän epistolassa kirjoittaa näin: Herran päivä tulee kuin varas. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan. Valvomisen sunnuntai muistuttaa ihmiselämän ajallisesta rajallisuudesta ja siitä, että meidän tulisi elää niin, että olemme valmiit puhtaalla omallatunnolla lähtemään elämästä hetkellä millä hyvänsä.

Helppoa ei Kristuksen paluun valvominen meille ole. Toisaalta koko kysymys tästä ajasta ja ajan tuolla puolella olevasta toisesta, ei useimmille tämän ajan ihmisille ole elämän tärkein asia. Ja vaikka olisikin, täyttyvät ajatukset helposti konkreettisimmista asioista, arjesta sen haasteista ja murheista. Vaikka Kristuksen paluun odotusta ei voi ulkoistaa, on hyvä tietää, että uutisia valvovien uutistoimistojen tapaan maailmassa myös hengellinen valvominen toimii 24/7. Luostarilaitoksen piirissä munkit ja nunnat ylläpitävät jatkuvaa rukouselämää ja rukoilevat myös niiden puolesta, jotka eivät sitä itse voi syystä tai toisesta tehdä.

On tärkeää, että me toteutamme hengellistä valvontatehtäväämme itse. On lohdullista, että joku rukoilee meidän puolestamme silloinkin, kun itse sitä emme jaksa tehdä.

o   o   o

10.11.2019 Uskon perustus (Uskonpuhdistuksen muistopäivä)

USKON SISÄLTÖ ON SEN MUOTOJA VAHVEMPI

Omassa aikakaudessa eläessämme me liian helposti unohdamme menneisyyden. Harmi. Sillä halusimme me sitä sitten, tai emme, kulkee historia aina mukanamme. Nykypäivää ymmärtääkseen on tunnettava historia. Turhaan ei historiaa ole sanottu opintojen äidiksi.

Ajatellaan vaikka lähihistoriamme teknistä kehitystä. Lapsuudenkodissani oli lankapuhelin. Yhteyden saamiseksi piti luuri nostaa ja numerokiekkoa veivata. Kun nykynuori ottaa kännykästään puhelun, saattaa hän ihmetellä, miten puhelun symboliksi on valikoitunut moinen luurin kuva – luuria kun hän itse ei ole koskaan käyttänyt.

Mitä pitempi historia asialla tai ilmiöllä on takanaan, sen vaikeampaa on päästä sen juurille. Kirkon parituhatvuotinen historia on tässä mielessä hyvä esimerkki. Luulen, että jos Jeesus tulisi aikamme kristillisten kirkkojen touhua katselemaan, tuntisi hän olonsa vähintäänkin hämmentyneeksi. Toki hän tuttujakin elementtejä löytäisi. Yhä luetaan tekstejä ja lauletaan psalmeja. Yhä erottuu papisto muusta kansasta vaatetuksellaan.

Mutta vaatimattomiin synagogiin tottunutta kirkkojemme prameus voisi hämmentää. Vieraalta saattaisivat tuntua jumalanpalvelusten tiukat muodot ja kirkon monimutkainen virkahierarkia sukupuolivääntöineen. Jeesus kun ei kehottanut seuraajiaan hakeutumaan herroiksi vaan palvelijoiksi. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.

Jeesukselle sisältö oli muotoja tärkeämpi. Hän kulki kansan parissa, teki havaintoja, opetti ja paransi aina kun siihen tilaisuus tarjoutui. Saarnan paikkana saattoi olla syrjäinen vuori, polku jota vaellettiin, kylän kaivo, iloinen juhla tai ystävien koti.

Pian Jeesuksen jälkeen alkoivat muodot saada sijaa. Syntyivät kirkon oppirakennelmat, hierarkiat, liturgiat ja katedraalit. Kun Martti Luther 1500 vuotta Jeesuksen jälkeen ihmetteli kristillistä kirkkoaan, löysi hän paljon enemmän muotoja kuin sisältöä. Siksi hän yritti kääntää ajan pyörää taakse päin, jos ei nyt ihan Jeesuksen aikaan, niin ainakin lähemmäs sitä. Jonnekin sinne, missä sisältö saisi muotoja enemmän tilaa. Uskon oleellisen sisällön Luther tiivisti lauseeseen: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Menneinä aikoina kirkko oli keskellä ihmisten arkea. Viimeisimpien vuosikymmenten aikana se on hiljalleen ajautunut marginaaliin. Ajattelen, että osaltaan syynä on sen muuttuminen kanssakulkijasta kirkollisten palvelujen tuottajaksi. On tietysti mukavaa saada elämänsä juhlahetkiin komeat raamit. Mutta sille, joka hakee kirkosta myös elämänsä suuntaa ja sisältöä, eivät raamit riitä. Oleellista on se sisältö, josta Jeesus puhui ja jota Luther etsi – se, jonka Paavali päivän tekstissä muotoili: Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Se, jonka Birger Norman tiivisti pieneen Credo-runoonsa: Paitsi Jumalaan en usko juuri mihinkään muuhun.

o   o   o

3.11.2019 Jeesuksen lähettiläät (21. sunnuntai helluntaista)

KORKEEMMAN KÄREN SUOJASSA

Päivän antifonin pieni lause puhuu suuresta asiasta. Se kuuluu: Jumala siunatkoon meitä. Sillä juuri siunauksen voimalla kirkko on parin tuhannen vuoden mittaisen ja yksittäiset kristityt lyhyen maallisen vaelluksensa jaksaneet vaeltaa.

Itse törmäsin siunaukseen ennen kuin tiesin mitä siunaus tarkoittaa. Äitini äidillä ja isällä, molemmat pappissukujen lapsia, oli tapana liittää minulle antamiini lahjoihin siunauksen toivotus. Vaikka en sanan sisältöä ymmärtänyt, tajusin, että jotain erityisen hyvää he sillä tarkoittivat.

Sittemmin opin, että siunausta minulle toivottamalla he halusivat, pohjalaisittain – kun sieltä olivat kotoisin, jättää elämäni korkeemmaan kären suojelukseen. Jumalan siunausta toivottamalla he halusivat toivottaa kaikkea hyvää elämäni matkalle. Elämän auringon kirkastamia onnellisia päiviä. Mutta myös voimia niihin päiviin, jolloin elämä tulee näyttämään nurjat puolensa. Mitä pitemmälle elämä on edennyt, sitä merkityksellisimmiksi heidän siunauksen toivotuksensa ovat minulle muodostuneet.

Virsirunoiloja on virressä 236 tiivistänyt siunauksen merkityksen sanoihin: Kätesi laske, Herramme, suojaksi rakkaan lapsemme, tueksi nuoren sydämen, vain sinä, Jeesus, tunnet sen. Me emme nuoren puolesta voi ottaa yhtään askelta. Hän lähtee itse matkalleen, sen vaaroihin ja vastuuseen. Kuitenkin häntä saattavat myös sukupolvet vanhemmat, on läsnä niiden rakkaus ja rukous ja siunaus.

Papin työssäni siunaus on ollut työni keskeisimpiä elementtejä. Olen esimiehiltäni ja kollegoiltani saanut ottaa vastaan siunauksen toivotuksia ja saanut itse toimia siunauksen välittäjänä. Olen saanut Jumalan siunauksen voimin jättää korkeemman kären haltuun kastelapsia, konfirmoitavia, avioliiton solmivia; seurakuntaa ja seurakuntalaisia näiden yhteisissä kokoontumisissa ja lähettää vainajat, Jumalan siunaukseen luottaen, matkalleen Taivaan kotiin.

Siunaus on helppo tuntea. Mutta itsessään aineettomana sen määritteleminen on jossain määrin haastavaa. Muutamaan hyvään määrittely-yritykseen olen törmännyt. Arkkipiispa emeritus John Vikström on todennut:  Aivan kuin luonnon ja elämän tulevaisuus on riippuvainen veden kiertokulusta, myös meidän tulevaisuutemme riippuu siunauksen kiertokulusta, siitä, että Jumala siunaa, että me kiitämme siunauksesta ja annamme sen edelleen toisillemme. Emeritus Helsingin piispa Eero Huovinen puolestaan on todennut: Kun rukoilemme rauhaa ja menestystä, jätämme tulevaisuutemme Jumalan haltuun. Hän itse siunaa meidät.

Siunausta vastaanottaessamme ja jakaessamme me uskallamme luopua itseriittoisuudestamme ja antaa elämämme Jumalan hoitoon. Siinä on siunauksen syvin salaisuus.

o   o   o

27.10.2019 Usko ja epäusko (20. sunnuntai helluntaista)

JEESUS – HYVÄ KANSANVILLITSIJÄ

Jeesus oli melkoinen kansanvillitsijä. Evankeliumi kertoo: Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Samalla Jeesus oli hyvin ristiriitainen persoona. Häneen joko uskottiin. Tai sitten ei. Häneen nimiinsä joko vannottiin. Tai sitten ei. Karsaasti häneen suhtautuneet virallisen uskon edustajat pohtivat: Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hänen kannattajansa puolestaan ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Raamatun kertomuksen kaltaisiin tilanteisiin olemme viime aikoina lähes päivittäin saaneet maailman uutisvirrassa törmätä. Me elämme poikkeuksellisen vahvaa kansanvillitsijöiden ja polarisoinnin aikaa.

Nuori ruotsalaistyttö Greta Thunberg on villinnyt luonnonsuojelun nimiin vannovan nuorison ympäri maailmaa. Nykyisen, luonnosta piittaamattoman, kulutusideologian kannattajille hän on häirikkö.

Politiikan kentällä kansanvillitsijät kilpailevat etevämmyydestään. Kohta kolmen vuoden ajan olemme saaneet seurata Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toilailuja. Puhuu mies mitä tahansa puuta heinää tai tekee miten kummallisia päätöksiä tahansa, vannoo noin puolet yhdysvaltalaisista äänestäjistä hänen nimiinsä. Toinen puoli toivoisi pian pääsevänsä hänestä eroon.

Vastaavalla tavalla, faktoista ja säännöistä piittaamattomalla Brexit-ristiretkellään, on  Yhdistyneen Kuningaskunnan pääministeri Boris Johnson onnistunut saamaan noin puolet kansasta ajatustensa taakse. Toinen puoli, varsinkin suurten kaupunkien nuoriso, ei ajatuksesta pidä kokiessaan olevansa mieluummin osa Eurooppaa kuin eristyksissä saarellaan.

Aikamme kansanvillitsijöitä Jeesukseen verrattaessa löytyy yksi merkittävä ero. Politiikan ylä- ja alamäkien maailmassa ei tämän päivän villitsijöitä huomisen uusien villitsijöiden noustessa esiin muista kukaan. Jeesus sen sijaan on tänäänkin yhtä ajankohtainen kuin aikansa kansaa villitessään. Jeesuksen positiiviset arvot toimivat kaikkina aikoina yhtä hyvin. Hän opetti hyvän elämän perustuvan Jumalan johdatukseen sekä luonnon ja kanssaihmisten huomioimiseen. Sellaiseen elämäntapaan voi villiintyä myös tänään. Tai sitten pitää sitä huuhaana. Jakaantuneessa maailmassa me saamme valita puolemme.

o   o   o

20.10.2019 Rakkauden kaksoiskäsky (19. sunnuntai helluntaista)

RAKKAUS – KAIKKIEN SÄÄNTÖJEN ÄITI

Päivän antifoniteksti osuu keskelle elämämme arkea: Anna minulle ymmärrystä noudattaa lakiasi, olla sydämestäni sille kuuliainen.

Teemme me sitten mitä tahansa, kohtamme monenmoisia ihmisten meille asettamia säännöksiä. Säännöksiä löytyy liikenteestä, lajittelusta, pankkiasioinnista ja kodin tarvikkeista, vain joitain mainitakseni. Päivästä toiseen edustajamme EU:ssa ja eduskunnassa laativat työkseen meille uusia sääntöjä noudatettaviksi. Kaikista elämäämme sääntelevistä määräyksistä emme koskaan ole edes kuulleet. Ja monet niistäkin, jotka tunnemme, ylittävät ymmärryksemme. Sääntöä, jota ei ymmärrä, ei ilman pakkoa tai kontrollia ole kovinkaan helppo noudattaa.

On siellä joukossa helposti ymmärrettäviä. Oman turvallisuutemme vuoksi pakkaamme lentokoneeseen vain sen, minkä säännöt sallivat ja alistumme nöyrästi turvatarkastukseen. Maksuliikenteen tiukentuneet säännökset vahvasta tunnistautumisesta ovat yhtä lailla ymmärrettäviä, vaikka pikkuisen lisää vaivannäköä aiheuttavatkin. Parempi pieni vaiva kuin rahat rosvolla.

Mutta kyllä sääntöjen joukkoon kummallisuuksiakin mahtuu. Liikenteen merkinnöistä osa jää ihmetyttämään, kuten Kaskenmäen punaisen pyöräkaistan päättyminen keskelle mäkeä. Yhtä vaikea on ymmärtää sitkeästi pintansa pitävän kellojen kesä- ja talviajan viisaus, kun taas viikon päästä saamme kellojemme viisareita taakse päin vääntää.

Toisinaan sääntöjen runsaus nostaa mieleen kapinan. Eikös sitä vähemmällä sitten pärjättäisi. Viisikymmentä vuotta sitten heittivät hipit yhteiskunnan elämää kahlitsevan sääntöviidakon romukoppaan ja ottivat elämää ohjaaviksi säännöikseen rauhan ja rakkauden. Hienosta ideasta huolimatta hippiliike jäi historiaan sekoilun aikakautena. Rauha ja rakkaus ilman vastuuta eivät olleet kestävä pohja hyvälle elämälle.

Sääntöminimalismissaan hipit olivat varsin lähellä Jeesuksen ajattelua. Tosin Jeesus meni vielä pitemmälle. Hänelle elämän sääntökokoelmaksi riitti rakkaus. Rakkaus Jumalaan. Ja rakkaus lähimmäiseen. Ne kun ymmärsi, niin ei niiden lisäksi tarvinnut yksityiskohtaisten sääntöjen leegiota voidakseen elää oikein. Rakkaus riitti. Jeesuksen sanoin: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

o   o   o

13.10.2019 Kristityn vapaus (18. sunnuntai helluntaista)

SOPU ITSENSÄ KANSSA SYNNYTTÄÄ ROHKEUDEN

Kristityn vapauden sunnuntai pohtii onnellisen elämän salaisuutta. Miten elää tyytyväisenä se lyhyt aika, joka omalle kohdalle on osunut? Vaihtoehtoisia ratkaisumalleja kyllä riittää, mutta mikä on omalle kohdalle sopivin?

Yksi onnellisen elämän elementeistä on mieluisa työ. Joku voi innostua kätten töistä. On onnellinen ollessaan hyvä putki-, sähkö- tai kirvesmies. Toinen kokee kutsumusta kaupallisille aloille. Osan meistä tempaa mukaansa työ tieteen parissa, menneen tutkiminen tai uusien keksintöjen tekeminen kanssaihmisten elämän parantamiseksi. Yhden koukuttaa poliittinen vaikuttaminen, toisen ammattiurheilu ja kolmannen työ terveydenhuollon parissa.

Mutta onnellinen elämä ei perustu vain mieluisaan ammattiin. Elämä on paljon monimutkaisempi kokonaisuus, jossa ammatin lisäksi keskeinen elementti ovat hyvät ihmissuhteet. Ihminen tuntee itsensä tärkeäksi osaksi yhteisönsä elämää, kun saa jakaa elämänsä tärkeät asiat oman perheensä ja hyvien ystäviensä kanssa.

Päivän psalmi pohtii onnellisuuden salaisuutta muun muassa näin: Olen oppineempi kuin kaikki opettajani, kun tutkin sinun säädöksiäsi. Olen viisaampi kuin kansan vanhimmat, kun noudatan sinun säädöksiäsi.

Psalmin esiin nostamat säädökset, kristillinen ajattelu, korostaa ihmisen vastuuta itsestään – omasta leiviskästään, mutta myös kanssaihmisistä välittämistä ja luomakunnan huomioon ottamista. Henkinen tasapaino, hyvä olo ja onnellisuus, pääsevät toteutumaan silloin, kun kaikki nämä kolme elementtiä ovat tasapainossa. Ajattelen, että tuo kolmiyhteys synnyttää sellaisen empaattisuuden, joka mahdollistaa ihmiskunnan onnellisen elämän. Ja kääntäen: ilman empaattisuutta saavat kateuden ja kylmyyden tuhovoimat rauhassa mellastaa maailmassa.

Itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen uskaltaa tehdä sitä, minkä kokee tärkeäksi, vertaamatta itseään muihin, sillä, kuten äiti Teresa on aikoinaan viisaasti sanonut: En vertaile, sillä vertaileminen tappaa rakkauden.

o   o   o

6.10.2019 Jeesus antaa elämän (17. sunnuntai helluntaista)

SUURTEN IKÄLUOKKIEN VANHUUDEN HAASTEET

Tänään kirkkovuodessa vietettävä pikku pääsiäinen puhuu elämästä tämän elämän jälkeen, mutta myös elämän lahjasta ja sen käytöstä: Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa kuin varjo.

Vaikka mieli pysyisi nuorena, huomaa elämän siirtymisen ehtoopuolelle monista pienistä asioista. Jossain kohtaa ystävien kanssa keskusteltaessa hiipivät keskiöön dosettien sisältö tai kaihi- ja nivelleikkaukset. Vallan harvinaisia eivät myöskään ole puheet hautausasioista tai kertomukset oman arkun tai uurnan väsäämisestä. Tai, kun pitkään odotetun työeläkekortin kanssa lähtee hakemaan eläkeläiselle kuuluvia etuja, toteaa myyjä naaman kyllä riittävän. Kun ennen uskalsi itse kiivetä katolla tiiliä latomassa ja seinää horjuvilla tikkailla maalaamassa, pyytää mieluummin ammattilaiset avukseen. Virsirunoilija on onnistuneesti kuvannut elämän vähittäistä siirtymistä ehtoopuolelle sanoin kun askeleeni hidastuu ja muista jälkeen jään… kun voimat hiljaa ehtyvät ja tarmo poissa on… Niin meille kaikille käy, pikkuisen eri tahtiin vain.

Sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien vuoksi seniorikansalaisia on nyt poikkeuksellisen paljon. Monet meistä elävät aika lailla samaan tapaan kuin työuransakin aikana. Päivät täyttyvät mielenkiintoisista tapahtumista, lasten ja lastenlasten elämän seuraamisesta, ystävien tapaamisista, yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta, yhdistystoiminnasta, kulttuurin kuluttamisesta, liikunnasta, matkailusta ja mökkeilystä. Hupaisan oloinen ajatus siitä, että eläkeläisillä on aina kiire, on itse asiassa harvinaisen totta. Allakka on täynnä merkintöjä ja sitä miettii, miten ihmeessä kaiken tämän ohella ehti aikanaan kaikki työtehtävänsäkin suorittaa.

Apua me seniorikansalaiset vanhetessamme tarvitsemme. Kuka enemmän, kuka vähemmän. Kodin remonttien ohella elämää helpottamaan tarvitaan apuvälineitä tai vaikkapa neuvontaa digimaailmassa toimimiseen. Tänään alkava vanhustenviikko kiinnittää huomion näihin ikäihmisten erityisiin tarpeisiin. Vanhustyön keskusliiton teema Arvokas vanhuus on ihmisoikeus aina tiivistää suurten ikäluokkien ohella kaikkien meitä edeltäneiden ja meitä seuraavienkin vanhusten keskeisen toiveen: Me olemme olleet tärkeitä. Antakaa meidän, kaikkine puutteinemmekin, olla tärkeitä elämämme loppuun asti.

o   o   o

29.9.2019 Jumalan sanansaattajat (Mikkelinpäivä)

ERITYISNUORET JA HEIDÄN AUTTAJANSA

Mikkelinpäivä kiinnittää katseemme enkeleihin ja lapsiin. Päivän evankeliumi kertoo, miten Jeesus asetti lapsen aikuisten keskelle ja sanoi: … joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa minut. … Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.

Mikkelinpäivän lisäksi lasten kysymykset ovat olleet näkyvästi esillä viime aikojen julkisessa keskustelussa. Turun Sanomat nosti esiin Satulavuoren erityiskoulun tapauksen, jossa opetusministeri Li Andersson allekirjoitti päätöksen, jonka mukaan koululla ei ole oikeutta antaa opetusta muille kuin Lausteen Perhekuntoutuskeskukseen sijoitetuille lapsille. Kotona asuvilla, koulussa opiskelevilla, koulupaikkalaisilla tätä oikeutta ei jatkossa enää olisi. Päätöstä perusteltiin väittämällä, ettei tällaisiin koulupaikkoihin ole tarvetta.

Päätös on kummastuttanut paitsi oppilaita itseään, heidän vanhempiaan, koulun henkilökuntaa, sijoittavien kuntien päättäjiä ja kaikkia niitä muitakin, jotka näiden erityisnuorten tilanteesta hyvin ovat perillä. Satulavuoressa olevalla opetuksella on suuri kysyntä ja se on monelle pienelle kunnalle ainoa mahdollisuus turvata erityisopetusta tarvitsevien oppilaiden koulutie. Opetusluvan poistaminen ei palvelisi ketään. Viime lauantain yleisönosastokirjoituksessaan professori Kimmo Lehtonen totesi olevan nurinkurista, että kun näille (vaikeasti sijoitettaville) oppilaille on löytynyt sopiva koulupaikka, niin sekin uhataan yhteiskunnan toimesta lopettaa. Toivottavasti keskustelu asiasta jatkuu ja tuottaa nuorten kannalta myönteisen lopputuloksen.

Erityistä huolenpitoa maassamme tarvitsevien lasten määrän nosti YLE esiin viime maanantaina. Artikkelin mukaan lastensuojeluilmoitus tehtiin viime vuonna lähes kahdeksastakymmenestätuhannesta (80.000) lapsesta ja kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia on maassamme kaikkiaan noin kahdeksantoistatuhatta viisisataa (18.500) kappaletta. Kun työtä mikkelinpäivän lastenhoidon haasteen kunnialliseen hoitamiseen riittää yli resurssien, tulee jokaista yksittäistä toimenpidettä hallinnollisten kieltopäätösten sijaan pyrkiä kaikin mahdollisin tavoin tukemaan. Työ lastensuojelun parissa ei lopu koskaan.

Kun lapsi ei voi asua kotonaan on hänelle löydyttävä muu paikka. Se voi olla laitos. Mutta on myös niitä yksityisiä ihmisiä, jotka toimivat Jeesuksen mikkelinpäivän kehotuksen mukaan ja ottavat vieraan lapsen luokseen adoptoimalla tai ryhtymällä sijaisvanhemmiksi. Lastensuojelun mittavien haasteiden edessä he ansaitsevat aivan erityiset kiitoksemme.

o   o   o

22.9.2019 Kiitollisuus (15. sunnuntai helluntaista)

KIITOLLISUUS ON TOISEN HUOMIOIMISTA

Päivän evankeliumi pureutuu ajattomaan ja ajankohtaiseen ongelmaan. Kiitollisuuden sunnuntain evankeliumi kertoo Jeesuksen parantamasta kymmenestä spitaalisesta miehestä, joista vain yksi palasi kiittämään häntä. Evankeliumi kertoo: Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän — lankesi maahan Jeesuksen jalkojen  juureen ja kiitti häntä.

Olisi luonnollista, että ihminen kokee kiitollisuutta, tullessaan huomioiduksi tai saadessaan itselleen jotain hyvää. En tiedä, mikä oli syynä Jeesuksen parantamien kiittämättömyyteen, mutta ounastelen, että meidän aikamme kiittämättömyyden takana on ajatus siitä, että koska nämä asiat kuuluvat minulle, ei minun niistä tarvitse kiittää. Sen sijaan, jos minulle kuuluva asia toimii mielestäni huonosti, olen herkkä siitä valittamaan.

Tämän todellisuuden taustalla lienee sukupolvien välinen kuilu, jota itse olemme olleet rakentamassa. Kauan sitten koulua käydessäni olin tosi kiitollinen vanhemmilleni, jotka antoivat minulle siihen mahdollisuuden; maksoivat lukukausimaksut, kirjat ja kouluateriat. Me olemme kehittäneet yhteiskuntamme sellaiseksi, että koulu kaikkineen kuuluu maksutta kaikille. Hyvä niin. Mutta yhteiskunta, siis kaikki me veronmaksajat, jotka viulut maksamme, on sen verran hahmoton, ettei sitä kukaan osaa kiittää. Sen sijaan kritiikkiä yhteiskunnalle satelee tavan takaa. Milloin opintotuet ovat riittämättömiä, milloin koulut homeessa tai kouluruoka mautonta.

Itse asiassa kiitollisuudessa on kyse toisen huomioimisesta oman minän sijaan. Ellei jokainen omalla paikallaan tee omaa osuuttaan yhteisen hyvän eteen, ei yhteistä hyvää ole. Mikään, mitä pidämme itsestään selvänä ei itsestään selvää ole. Niinpä vaikkapa tuoretta leipää popsiessa kiitoksen ansaitsevat muun muassa maanviljelijä, mylläri, leipuri, autonkuljettaja ja kauppias, joiden työn ansiosta leipä on kauppaan ostettavakseni ilmestynyt.

Kiitollisuus on myös suostumista omaan paikkaansa ja tehtäväänsä elämässä. Sen jos osaa, niin stressi pienenee. Iskelmänikkarin sanoin: Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen, se lahjoista suurin on mun kohdallain, kun tänne mä syntyä sain. En päivääkään vaihtaisi pois, ei toisin mun lauluni sois, sen tiedän oon luotu mä näin elämään, uneen kun painan pään.

o   o   o

15.9.2019 Lähimmäinen (14. sunnuntai helluntaista)

RAKASTAKAAMME TOISIAMME

Jokunen viikko sitten, nimistä puhuessani, mainitsin evankelista Johanneksen, rakkauden apostoliksi myös tituleeratun, läheisimmäksi evankelistakseni. Koko urani ajan keskeisellä paikalla ajattelussani on ollut ote hänen ensimmäisestä kirjeestään. Tämä, tälle lähimmäiselle omistetulle kirkkovuoden päivälle kirkkokäsikirjassamme osoitettu teksti kuuluu näin:

Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.  Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi

 Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Suomen rakkaus-sana kattaa niin parisuhteen kuin lähimmäisistä huolehtimisen. Jos kirkolla on viime aikoina ollut pieniä vaikeuksia määritellä kantaansa kahden ihmisen väliseen rakkauteen, on lähimmäisistä välittäminen aina ollut sen ominta aluetta. Kirkon diakoniatyön kuulee usein perusteeksi sekä kirkkoon kuulumiselle että ylipäätään kirkon työn arvostamiselle.

Ensimmäiset kristityt kokivat Jeesuksen tulleen palvelemaan meitä rakkauden voimalla. Jeesuksen seuraajina myös heidän tehtävänsä oli toimia Jeesuksen tavoin, toinen toisistaan huolta pitäen. Siten diakoniasta tuli luovuttamaton osan kirkon elämää.

Kirkkomme määrittelee diakonian näin: Diakonia etsii, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä. Diakonia pyrkii herättelemään myös yhteiskunnallista ja kansainvälistä vastuuta. Kirkollinen diakonia pyrkii auttamaan ja tukemaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevia ja niitä, jotka jäävät kaiken muun avun ulottumattomiin tai ovat muutoin kestämättömässä tilanteessa elämässään.

Miten sen paremmin päivän epistolan ajatusta toistemme rakastamisesta voisikaan toteuttaa.

o   o   o

8.9.2019 Jeesus, parantajamme (13. sunnuntai helluntaista)

PUHE KOMMUNIKAATION VÄLINE

Kun pääministeri Lipponen aikanaan sai noottia verkkaisesta puhetyylistään, hän kommentoi asiaa tämänpäiväisellä raamatunlauseella: Mooses sanoi Herralle: ”Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja — Minulla on hidas puhe ja kankea kieli”. Mooses-lempinimenhän hän tuolla kommentillaan ansaitsi.

Meidän luontaiset puherytmimme ovat kovin erilaisia. Itse puhun kohtuullisen verkkaisesti ja artikuloin huolellisesti. Papille se sopii. Saavat kuulijat viestistä hyvin selvää. Tosin silloin, runsaat kaksikymmentä vuotta sitten, kun Toivoja alettiin tehdä, radioväki innosti nopeampaan puhetapaan. Mutta kun se ei kuulostanut luontevalta, niin pidättäydyin tässä itselleni tyypillisessä. Toisessa äärilaidassa ovat sitten vaikka urheiluselostajamme, jotka syytävät sanoja suustaan sellaisella nopeudella, että aina ei ajatus tahdo perässä pysyä. Mutta innostunutta ja innostavaa se kuulijan kannalta kyllä on.

Myös vierasta kieltä puhuessaan puhuu yleensä kohtuullisen hitaasti. Useimmiten se kai johtuu siitä, että joutuu mielessään ensin kääntämään sanottavansa kotisuomesta vieraalle kielelle ja usein kaiken lisäksi etsimään oikeita sanoja tai niiden kiertoilmaisuja.

Kun itse on koulussa opiskellut ruotsia ja englantia, omaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten hankalaa vieraan kielen opiskelu on. Minun aikanani, siis 60-luvulla, se oli sitäkin vaikeampaa, kun tavoitteena oli oppia kääntämään virheettä suuntaan jos toiseenkin. Virheiden välttämisen sijaan olisi paljon hyödyllisempää ollut puhutun, vaikkakaan ei täysin virheettömän, kielen oppiminen. Olisi sitten ulkomailla uskaltanut avata suunsa tullakseen ymmärretyksi sen sijaan, että piti sen visusti kiinni pelätessään tekevänsä jonkin, kaikkein raskauttavimman, yhdeksän (9) pisteen karmean virheen.

Nyt maassamme on pakolaisia, joiden oman, meille täysin vieraan, äidinkielensä rinnalle pitäisi, voidakseen maassamme toimia, oppia meidän kotimainen kielemme. Jotkut ovat opiskelleet ruotsia, se kun kotimaisista on helpompi. Mutta kyllä suomenkin opiskelijoita on. Ja kun suomi kieliopiltaan, sanastoltaan ja ääntämiseltään ei niitä maailman helpoimpia ole, voi kielen opiskelija kokea saman kuin Paavo Lipponen: Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.

o   o   o

1.9.2019 Itsensa tutkiminen (12. sunnuntai helluntaista)

NIMIEN VIESTI

Päivän Vanhan testamentin kertomus nostaa esiin historian ja historiallisten henkilöiden merkityksen. Tekstin mukaan Jumala täyttää sen lupauksen, jonka hän on antanut kansan esi-isille, Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille.

Myös me vannomme usein omiemme tai kansallisten esi-isiemme nimiin. Sukututkimuksen keinoin selvitämme ja muistelemme heidän vaiheitaan. Mutta voimme myös, ja usein sitä sen kummemmin tiedostamatta, kantaa esi-isiemme historiaa tai vanhempiemme toiveita mukanamme nimissämme. Niinpä esi-isä Voitot ja Taistot melko usein muistuttivat kansakunnan synnytystuskista. Joskus nimiin on kätketty parin tai suvun salaisuuksia. Ja monessa suvussa Maria tai Juhani on sukupolvesta toiseen kulkenut sukua yhdistävänä nimenä.

Omat vanhempani antoivat minulle nimet Hannu Markku. Tietoisen selviä liittymäkohtia sukujeni historiaan en niistä ole löytänyt, mutta pappisammattini vinkkelistä raamatulliset nimivalinnat olivat hyvinkin ennakoivia.

Hannu-nimi oli viisikymmentä luvun (50) alkupuolen hittinimi. Monet ikätovereistani ovat Hannuja ja partiotaitokilpailuissa kilpailimme Hannu-karhu-vartiona, kaikki kun olimme Hannuja. Hannun juuret löytyvät Jahve on armollinen merkityksellisestä heprean Jochanan-nimestä. Sitä vastaava foinikialais-kartagolainen nimi oli Hannibal – Baal on armollinen. Lapsuudessani Johannes liittyi Hannuun myös sijoittumisellaan allakkaan – 27. joulukuuta oli Johanneksen, Hanneksen ja Hannun päivä. Nykyään se on omistettu vain Hannulle. Siinäkin mielessä nimi on ollut ennakoiva, että evankelistoista Johannes on aina ollut minulle läheisin.

Myös toisella nimelläni Markku on kirkolliset juuret. Nimi on johdettu sodanjumala Marsin nimestä, joka merkitsee Mars-jumalalle pyhitetty. Markku liittää minut myös evankelista Markukseen, joten varsin vahvat kirkolliset liittymäkohdat nimiini on kätketty. Saattaa olla, että niihin on sijoitettu ripaus äitini sukujen pitkää pappishistoriaa.

Omien nimiensä taustoihin on mielenkiintoista syventyä. Joskus niiden salaisuudet selviävät, joskus ne jäävät avautumatta. Yhtä kaikki: ei nimi miestä pahenna – vaikka nimien historia ei avautuisikaan, kirjoittaa jokainen meistä oman historiansa vanhempiensa antamilla nimillä.

o   o  o

25.8.2019 Etsikkoaikoja (11. sunnuntai helluntaista)

SANAN EI SAA ANTAA VAIETA

Apostolien aikana Jumalasta oli helppo puhua. Ihmiset olivat kiinnostuneita uskonnoista ja halusivat saada tietoa niiden sisällöistä. Niinpä Paavalin vierailusta Ateenassa kerrotaan Apostolien teoissa näin: He — sanoivat: ”Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? Me olemme kuulleet sinun puhuvan perin outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää.” Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.

Tänään ilmapiiri on tyystin toisenlainen. Suomessa kirkkoon kuuluminen vähenee kovaa vauhtia ja lähenee viidenkymmenen prosentin (50 %) rajaa. Maallistumisen myötä uskonnoista puhumisesta on tullut lähes kielletty aihepiiri. Uskonnonvastaiset ajattelijat vetoavat siihen, että uskonnosta puhuminen loukkaa toisin uskovia tai uskonnottomia.  Mieleen ei juolahda, että uskonnosta puhumattomuus varmuudella loukkaa kansakunnan enemmistönä vielä olevaa kristittyä väestönosaa. Ja verrattuna apostolien aikaan ajattelu on vieläkin kummallisempaa.  Kun tänään kansakunnan enemmistö ei saa puhua itselleen oleellisesta asiasta, sai siihen aikaan uskonnosta puhua vapaasti, vaikka kannattajia oli ehtinyt kertyä vasta kourallinen.

Huolestuneita kertomuksia pyrkimyksistä uskonnon sanoman vaientamiseen saa kuulla yhtä enenevässä määrin. Ystäväni kertoi pienestä ihmisestä, joka ei saanut ottaa päiväkotiin mukaansa lempikirjaansa, koska se oli kristillinen. Turun Sanomien yleisönosastossa ihmeteltiin jumalanpalveluksen jättämistä pois partioleiriltä ja sen korvaamista uskonnottomalla tapahtumalla. Varsin erikoinen ratkaisu nuorisoliikkeeltä, jonka taustayhteisöistä suurin osa on luterilaisen kirkon seurakuntia ja joiden nuorisotyön osana lippukunnat ovat aina toimineet.

Päivän hallelujasäe kehottaa nousemaan tätä vaikenemisen kulttuuria vastaan: Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää… Maailmassa, jossa Jumalasta ei saa puhua on hänen löytämisensä kovin vaikeaa.

Ilahduttava ilmiö tämän uskontokielteisen todellisuuden keskellä on Turun Sanomien päivän sana. Päivittäin lukija saa pientä ajateltavaa myös uskonnon sektorilta. Kun sen ohella esitellään näyttävästi tekstien monipuolinen kirjoittajajoukko, muistutetaan meitä samalla uskonnollisen ajattelun ja puheen merkityksestä osana omaa ja kansakuntamme elämää. Mitä enemmän Sanaa yritetään vaientaa sitä enemmän sitä on esillä pidettävä. Vaikenemisen kulttuuriin ei saa suostua.

o   o   o

8.8.2019 Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa (10 sunnuntai helluntaista)

KIRKON YMPÄRISTÖDIPLOMI HAASTAA VASTUUSEEN LUONNOSTA

Me ihmiset innostumme omista keksinnöistämme. Kun monet niistä helpottavat elämäämme, alamme pitää niitä itsestään selvyyksinä, emmekä vallan paljon jaksa miettiä niiden mahdollisia haittavaikutuksia. Miten nyt yhden ihmisen tavat ja tottumukset voisivat olla uhka maapallon hyvinvoinnille. Niinpä iloisesti pakkamme kaupassa ostoksemme aina uuteen muovikassiin, kun se on niin helppoa. Köröttelemme autollamme paikasta toiseen, kun se on niin nopeaa ja vaivatonta. Ja hyppäämme lentokoneella viikonlopun viettoon suosikkikohteisiimme Euroopassa.

Viime aikoina kiinnostus elämäntapamme vaikutuksista maapallon hyvinvointiin on saanut yhä vahvemman sijan julkisessa keskustelussa. Maan hallitus on kirjannut luonnon huomioimisen hallitusohjelmaan. Nuoriso ympäri maailmaa osoittaa mieltään ilmastomuutosta vastaan. Nuori ruotsalainen aktivisti Greta Thunberg on noussut ilmastonsuojelun ikoniksi. Siinä mielessä hän on varsin poikkeuksellinen idealisti, että hän myös pyrkii elämään ihanteittensa mukaan; matkustaa junalla Euroopassa ja aikoo purjehtia New Yorkiin puhumaan YK:ssa. Jos jokaisen oma hiilijalanjälki olisi Gretan kokoinen, voisi maailmamme paljon paremmin. Kyllä jokaisella ympäristöteolla on vaikutuksensa.

Kirkolle huoli ympäristöstä on aina ollut sydämen asia. Ihmisen asema ja tehtävät luomakunnassa on kirjattu jo Raamatun aloittaviin luomiskertomuksiin, joissa ihmisen tehtäviksi on annettu luonnon viljely ja varjelu. Tänäänkin kristinusko pyrkii muistuttamaan kulutuskulttuurin keskellä olevaa ihmiskuntaa vastuustaan luomakunnan hyvinvoinnista. Tätä varten kirkossa on muun muassa käytössä Kirkon ympäristödiplomi, joka ohjeistaa vaikkapa jätehuollon ja metsänhoidon toimenpiteitä. Vihreillä ripareilla pyritään innostamaan vastuulliseen elämäntapaan.

Vaikeaa mukavan elämän kyseenalaistavasta vastuullisuudesta on innostua. Niin vaikeaa, että päivän psalmin sanat kolahtavat: Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska lakiasi ei noudateta. Mutta jos kaikkialta kuuluvat luonnon huomioimisen äänet saavat meidät omia ratkaisujamme tehdessämme tuntemaan edes pienen piston sydämessämme, on vastuullisuuden siemen kylvetty. Nopeasti eivät koko ihmiskuntaa koskevat arvot muutu, semminkään kun toisin ajattelevat, oman bisneksensä turvatakseen, panevat koko ajan kapuloita rattaisiin. Mutta kyllä muutos on mahdollinen. Iso rummutus tupakoinnin vaaroista käynnistyi noin puoli vuosisataa sitten. Nyt savuttomuus on ennemminkin sääntö, kuin poikkeus.

o   o   o

11.8.2019 Totuus ja harha (9. sunnuntai helluntaista)

SOVELTUVUUSTESTI PALJASTAA TODELLINEN MINÄMME

Pari kertaa virkaurani aikana pääsin soveltuvuustestiin. Toisella kerralla testit auttoivat uuteen tehtävään. Toisella kerralla eivät. Mielenkiintoisia päiviä ne olivat. Erilaisia kirjallisia tehtäviä ja haastattelu. Ja kun sitten pääsi lopputulosta katsomaan, niin hyvin olivat testit paljastaneet niin hyvät puoleni kuin kehittämistä vaativatkin. Testien tulokset olivat kuin kirkas peili, josta sain itseäni katsella. Jos ennen omia kokemuksiani olinkin hieman epäillyt testien luotettavuutta, saatoin niihin myöhemmin, itse valintatyöryhmissä ollessani, luottaa.

Monenlaisia työnhakijoita virkauralleni mahtui. Paperien ja oman käsityksensä mukaan monet olivat juuri niitä henkilöitä, joita me olimme etsimässä. Omissa haastatteluissamme kuva usein särkyi – hakemus ja henkilö eivät vastanneet toisiaan. Joskus jokin olemuksessa, ilmeet ja eleet viestittävät ristiriitaa hakemukseen. Joskus taas kysymykset paljastivat ammatillisen vajavuuden. Mielenkiintoista oli se, että useimmiten se mielikuva, jonka haastattelussa olimme saaneet, oli sama, joka soveltuvuustesteissä sittemmin paljastui. Ihmisen on vaikea peittää todellista minäänsä ja osaamistaan, vaikka kuinka hyvin olisi netistä, hakemaansa työpaikkaa koskeneet kotiläksynsä tehnyt. Haastattelija kun ei välttämättä lainkaan kysy sitä, mihin haastateltava on valmistautunut.

Työpaikkahaastattelujen tapaan me jatkuvasti arvioimme uusia ihmisiä heitä tavatessamme. Joidenkin kanssa synkkaa heti. Toiset taas jättävät ilmaan kysymysmerkkejä ja varautuneisuutta. Vaistomaisesti me arvioimme, onko joku ihminen aito ja luotettava vai onko hänellä ketunhäntä kainalossa. Ei ole samantekevää keneltä me ostamme auton tai asunnon tai kenen lääkärin käsiin annamme hoitomme.

Totuudesta ja harhasta, aidosta ja feikistä puhuvat myös tämän kirkkovuoden sunnuntain tekstit. Niiden yhteinen viesti on, että koska Jumalan rakkaus ohjaa Jumalan perheväkeen aidosti sitoutuneita, he toimivat Jumalan rakkauden välikappaleina ja heihin voi siksi luottaa; muihin on syytä suhtautua varauksella.

Ensimmäisessä kirjeessään Johannes ohjeistaa meitä aidon ja feikin tunnistamiseen sanoin: …maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja. — jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta. — Te lapseni, olette Jumalasta, ja te olette voittaneet nuo väärät profeetat, sillä se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa. …se, joka ei ole Jumalasta, se ei meitä kuuntele. Tästä me tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen.

o   o   o

4.8.2019 Kirkastettu Kristus (Kirkastussunnuntai)

POSITIIVINEN KARISMA TÄYTTÄÄ SYDÄMEN HYVYYDEN VOIMALLA

Valtaosa meistä ihmisistä hukkuu ihmisten suureen massaan. Jokainen meistä elää tärkeän elämän ja toimii omalla sektorillaan lähiyhteisönsä, yhteiskuntamme ja maailmamme hyväksi. Mutta ajan jättäessään he eivät päädy historiankirjoihin, eikä hautausmaan suosituilla opastuskierroksilla heidän haudoilleen pysähdytä. He ovat niitä tuiki tavallisia ihmisiä, joista yhden aikanaan valitsin tiimiini töihin juuri siksi, että hän oli niin tavallinen ihminen. Ja sellaisena erityisen luotettava ja hyvä työntekijä.

Sitten on niitä, joista maailma puhuu. Joiden karisma saa ihmiset innostumaan itsestään ja ajatuksistaan ja joita suuret massat lähtevät seuraamaan. Karismaattisia ihmisiä historian kirjat ovat pullollaan. Karismaattinen oli Martti Luther tai Adolf Hitler. Ihmiselle annetun karisman ongelma on se, että karismaa voidaan käyttää hyvän tai pahan, valon tai pimeyden palvelukseen. Ja vasta jälkeenpäin voidaan varmuudella tietää kummasta on ollut kysymys.

Riittävästi karismaa omaavat keräävät riittävästi kannattajia noustakseen maailman johtajiksi. Ja jos muu maailma onkin näkevinään tuhovoimaisen karisman merkit, eivät omat omastaan luovu. Suomalaisesta arvomaailmasta katsottuna vaarallisen karisman merkkejä on parhaillaan nähtävissä muun muassa Venäjällä, Puolassa, Unkarissa ja Turkissa, joissa kaikissa kansa on johtajiensa karisman demokratian sääntöjen mukaisesti vaaleissa vahvistanut.

Miten sitten voitaisiin karisman laatua arvioida? Kirkastussunnuntain teksteistä löytyy joitain viitteitä. Toisessa Pietarin kirjeessä todetaan Jeesuksesta: …olimme omin silmin saaneet nähdä hänen jumalallisen suuruutensa. Hän sai Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden. Koska Jumala on rakkaus, hänen asiallaan olevien karisman on oltava plus-merkkistä. Sellaisen kuvan me saamme apostoleista tai Martti Lutherista tai äiti Teresasta.

Olen elämäni aikana ehtinyt tavata monia tällaisia positiivisen karismaattisia henkilöitä. Vahvimman jäljen on mieleeni jättänyt neljätoista vuotta sitten kuollut ja sittemmin pyhimykseksi julistettu paavi Johannes Paavali II. Vaikka, jos olisin hänen kanssaan perusteellisesti päässyt keskustelemaan, olisi meillä teologisesti ollut yhtä sun toista pientä väännettävää, hänessä kuitenkin koki henkilöityvän vahvasti päivän antifonin ajatukset: Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa.

Positiivisen karisman voi kokea sydämellään. Maailman pimeyden keskellä positiivinen karisma auttaa uskomaan hyvyyden voiman voittoon. Dietrich Bonhoefferin sanoin: Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

o   o  o

28.7.2019 Rakkauden laki (7. sunnuntai helluntaista)

KIRKON TEHTÄVÄ ON SIUNATA

Toimittaja Minna Akimo on muutamassa viimeaikaisessa kolumnissaan sohaissut muurahaispesää pohtimalla kirkon suhdetta samaa sukupuolta olevien kirkolliseen vihkimiseen. Turun Sanomissa hän viime sunnuntaina kirjoitti: Avioliitosta on tullut kirkolle kiistakysymys, jossa näkemykset ovat vahvassa umpisolmussa. Samaan aikaan, kun kirkossa riidellään avioliittokysymyksestä, yhä harvempi hääpari sanoo tahdon kirkossa.

Kolumnissaan Akimo kertaa ansiokkaasti kirkollisen vihkimisoikeuden historian siitä asti kun se 1730-luvulla tuli maassamme pakolliseksi aina tähän päivään asti, jolloin yhä useampi valitsee kirkollisen vihkimisen sijaan siviilivihkimisen. Kainuun Sanomissa heinäkuun alussa julkaistussa kolumnissaan Akimo toteaa: Taistelu omien ihanteiden puolesta on jokaisen perusoikeus. Konservatiiveilla on oikeus puolustaa perinteistä avioliittoa, samoin liberaaleilla on oikeus taistella homoparien vihkioikeuden puolesta. Silti jotkut kommentit saisi jättää taistelun siimeksessä sanomatta ja kuulematta — ja jättää iskemättä ihmisyyden herkimpiin kohtiin. — On antauduttava siihen turhautuneisuuden tilaan, että muutos tapahtuu hitaasti, mutta kun muurit alkavat murtua, silloin rytisee ja paukkuu.

Hyvin on Akimo aikaa tulkinnut. Kun pakko poistuu, voivat ihmiset valita omat ratkaisunsa. Vihkipakko poistui vuoden 1918 alussa. Mutta vaikka kirkkovihkimisen suosio säilyi vahvana 2000-luvun alkuun, oli muutos jo muhimassa. Kirkon jäsenmäärän raju väheneminen rajaa kirkolliseen vihkimiseen oikeutettujen määrää. Kavereitten esimerkki tempaa mukaansa. Kun nykyään kirkkoon kuuluvistakin jo lähes puolet valitsee siviilivihkimisen, on aika lailla samantekevää, mitä kirkolliskokous asiasta päättää. Hitaudessaan se on aina myöhässä ja maailmassa, jossa kirkko ei enää ole auktoriteetti, sen päätöksillä ei enää ole mitään vaikutusta ihmisten valintoihin.

Akimon ansiokkaissa kolumneissa liian vähälle huomiolle jää kuitenkin kirkon kannalta eräs myönteinen ilmiö. Nimittäin se, että vihkikäytännön muutoksesta huolimatta kirkolla on edelleen sijansa avioliiton solmimisen ohjelmassa. Tämän hetken tilanteen mukaan saan tänä vuonna katsella alttarin äärellä kolmea hääparia. Näistä kaikki  tulevat kirkkoon saadakseen siviilivihkimiselleen kirkollisen siunauksen. Jotenkin olen aistivinani, että vihkikäytännöt ovat hiljalleen muuttumassa siihen eurooppalaiseen suuntaan, jossa siviilivihkimisestä, ihan kirkon päätöksistä riippumatta, tulee normaali vihkitapa ja kirkollisesta siunauksesta siihen liittyvä oleellinen osa hääseremoniaa. Kirkon on syytä iloita jokaisesta parista, joka haluaa lähteä avioliittonsa matkalle Jumalan siunauksen saattamana ja siten osaltaan liittyä päivän hallelujasäkeen ajatukseen: Anna Jumalalle uhriksi kiitos, täytä lupauksesi Korkeimmalle.

o   o   o

21.7.2019 Herran palveluksessa (Apostolien päivä)

RADIOAALLOT SANAN VÄLITTÄJINÄ

Vuonna 1896 italialainen Guglielmo Marconi sai Britanniassa patentin radiolle. Näin hän jäi historiaan radion keksijänä. Mutta kyllä monet muutkin, jo ennen häntä ja hänen aikanaan, työskentelivät radion parissa. Muun muassa venäläinen Aleksandr Popov, joka ensimmäisenä osoitti radiotekniikan olemassaolon ja hyödyllisyyden ja serbialaissyntyinen Nikolai Tesla, joka Yhdysvalloissa toimiessaan patentoi koko joukon radioon liittyviä keksintöjään. Maailman ensimmäisessä radiolähetyksessä Yhdysvalloissa jouluna 1903 kuultiin viulunsoittoa ja Raamatun säkeitä. Kaupallinen radiotoiminta alkoi noin 100 vuotta sitten, 1920-luvulla. Suomessa Yleisradio perustettiin vuonna 1926.

Radion merkitys viesti- ja viihdevälineenä on ollut huikea. Radion välityksellä ihmiset pääsivät seuraamaan maailman tapahtumia, kuuntelemaan kuunnelmia ja musiikkia. Sotien aikana kyynelradion välityksellä pidettiin yhteyttä omiin joukkoihin linjojen takaa ja vihollisen lähetyksiä kuuntelemalla pyrittiin saamaan selville näiden suunnitelmat.

Radiokipinän saaneet säilyttivät kiinnostuksensa radioon. Hallamaan joukoissa radiovakoilijana työskennellyt isäni toimi sotien jälkeen hetken aikaa kauppalaivalla radiosähköttäjänä ja harrasti radioita läpi elämänsä. Vaikka hän ei varsinainen radioamatööri ollutkaan, hän mielellään etsi radiosta kaukaisten maiden asemia.

Nykytekniikan avulla kaukaisten maiden radioasemien kuunteleminen on helppoa asemien ollessa kuultavissa internetissä. Mutta kyllä perinteisellä tavalla on kannattajansa. Radioamatöörien lisäksi sellaiset  tahot, jotka tahtovat saada sanomansa kuulumaan internetin ulkopuoliseen maailmaan.

Radiota on käytetty myös apostolien päivän kirkolle antaman tehtävän suorittamiseen: Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti… Minä julistan sinun suuruuttasi. Levitköön sanoma sinun hyvyytesi runsaudesta.

Kristilliset ohjelmat, aamu- ja iltahartaudet sekä jumalanpalvelukset ovat olleet oleellinen osa suomalaisen radiotoiminnan historiaa. Muun muassa Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran virasta aikanaan eläkkeelle jäänyt Ralf Karlsson toimi kristillisten ohjelmien parissa niin ulkomailla, kuin kotimaassakin. Ulkomailla tapahtuneesta radiotoiminnasta hän kertoi innostavasti meille opiskelijoilleen Åbo Akademissa. Ehkä niitä peruja minäkin olen tätä Toivo-ohjelmaa jo runsaat kaksikymmentä vuotta vetänyt.

Radioaaltoja Jumalan Sanan levittämiseen hyödyntävät tänään muun muassa Sanansaattajat. Digitaalisen tiedonvälityksen maailmassa radioaallot ovat edelleen erinomainen viestintäväline.

o   o   o

14.7.2019 Armahtakaa (5. sunnuntai helluntaista)

AIKAMME JALKAPUU ON SOSIAALISESSA MEDIASSA

Turun Sanomien kesään kuuluu historiallisten artikkelien julkaiseminen. Eräässä niistä, henkirikoksesta kertoneessa, oli paljon mustia yliviivauksia joista jokainen kätki alleen nimen, koska nimien julkaisukynnys uutisissa on nykyään paljon artikkelin julkaisuajankohtaa korkeampi.  Joitakin vuosikymmeniä sitten tilanne oli toinen. Nimet julkaistiin ja lukijat pääsivät mässäilemään rikoksen uhrien ja syyllisten henkilöillä.

Menneinä vuosikymmeninä yleinen nimien julkaiseminen oli omalla tavallaan jatkumoa pitkään käytössä olleille häpeärangaistuksille, joita varsinkin kirkko yhdessä maallisen vallan kanssa aktiivisesti käytti. Päätös jalkapuurangaistuksen käyttöön otosta tehtiin Turun pappeinkokouksessa vuonna 1660 ja sitä käytettiin laajasti, kunnes se vuonna 1848 kiellettiin.

Jalkapuuhun joutuminen teki henkilöstä varoittavan esimerkin ja koko pitäjän pilkan kohteen. Varsin kovalta tuntuvan rangaistuksen syyt, ainakin meidän aikamme vinkkelistä, olivat melko vaatimattomia, kuten ehtoollisella käymättömyys, katekismuksen lukematta jättäminen, rippikoulusta ja kinkereiltä pois jääminen tai kirkossa juopuneena esiintyminen. Alatornion kirkkoneuvosto tuomitsi vuonna 1776 Kaisa Antintyttären Kivirannalta yhdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun, kun hän ei ollut varoituksista huolimatta opetellut lukemaan. Seuraavana vuonna hän istui kahtena sunnuntaina jalkapuussa samasta syystä.

Kirkko käytti häpeärangaistuksia yhdessä maallisen esivallan kanssa pitääkseen kurittoman kansan Herran nuhteessa ja saadakseen kansalaiset oppimaan lukutaidon myötä kristinopin pääkohdat. Tavoite kyllä oli varsin hyvä, mutta menettelyn teologiset perusteet, jos niitä nyt ylipäätään oli, tuntuvat ainakin tänään, kirkkovuoden armahtamisen päivänä, vähintäänkin heppoisilta. Päivän tekstien viestit kun rangaistusten sijaan kyseenalaistavat ihmisen oikeuden toisen tuomitsemiseen: Kuinka sinä voit tuomita veljesi? …kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen — ja — tekemään Jumalalle tilin itsestä(mme). Jeesus sanoi: Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi.

Nykymaailma on häpeärangaistusten suhteen aika lailla kaksijakoinen. Virallinen media joutuu nimien suhteen olemaan suu supussa. Pilapiirtäjät ja standup-koomikot joutuvat tarkkaan harkitsemaan julkisen huumorinsa rajoja. Toisaalta perinteinen jalkapuu on tavallaan siirtynyt sosiaaliseen mediaan, jossa se toimii #metoon kaltaisissa kampanjoissa. Ei taaskaan mitään uutta auringon alla. Mollaamisen innossamme meistä jokaisen olisi hyvä lukea tarkkaan armahtamisen sunnuntain tekstit ja pitää mielessään kultainen ohje siitä, miten meidän tulee lähimmäisiämme kohdella.

o   o   o

7.7.2019 Kadonnut ja jälleen löytynyt (4. sunnuntai helluntaista)

ESINEET JA ARVOT JÄRJESTYKSESSÄ

Vielä töissä ollessani kollegani ihmettelivät työpöytääni. Töistä lähtiessäni sille ei jäänyt mitään irtotavaraa. Vain tietokoneen näppäimistö, kirjoitusalustat ja paperilokerikot, joissa jotkin työstämistä odottavat paperit saattoivat seuraavaa työpäivää jäädä odottamaan.

En tiedä, mistä halu järjestyksenpitoon on peräisin, mutta luonnollista se on minulle aina ollut. Semminkin, kun kaiken maailman tilpehööriä on vuosien mittaan nurkkiin kertynyt, on mukava tietää, missä mikin esine sijaitsee, jotta voin ne helposti ja nopeasti tarvittaessa löytää.

Vastaavaa järjestystä ja järjestelmällisyyttä sovellan käytännössä kaikkeen mahdolliseen. Kirjahyllyssä kirjat ovat aihepiireittäin, samoin levyhyllyn levyt. Pöytälaatikossa, verstaalla ja veneessä on jokaisella esineellä oma paikkansa. Tietokoneessa kukin asia löytyy oman aihepiirinsä kansiosta. Ja niin edelleen.

Minulle tällainen järjestykseen perustuva toimintamalli sopii, mutta tiedän toki, ettei se ole ainoa mahdollinen. Muistan ihmetelleeni kollegojen työpöytiä, jotka oli peitetty metrisin paperipinoin ja joista kaikki tarpeelliset asiat kuitenkin aina löytyivät.

Järjestyksenpidon systeemistä huolimatta esineet silloin tällöin onnistuvat katoamaan. Kadonneen löytyminen voi ottaa melkoisen tovin. Mutta jos sen onnistuu löytämään, on ilo ylimmillään.

Päivän evankeliumi kertoo kadonneesta lampaasta ja kadonneesta kultakolikosta. Molemmissa tapauksissa katoamista seurasi etsintä ja kadonneen löytyminen. Kadonneesta rahasta Raamattu kertoo: …jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen.

Järjestyksenpitomme ja kadonneen etsimisemme kohdentuvat aineelliseen ympäristöömme. On hyvä, että pidämme leiviskästämme hyvää huolta. Aineen hyvän hoitamisen rinnalle päivän tekstit tahtovat nostaa myös henkisen hyvän. Aineen tavoin on tärkeää, ettemme hukkaa sitä hengellistä hyvää, johon meidät kasteessamme on kutsuttu. Kadonneen ja jälleen löytyneen sunnuntai tahtoo houkutella meidät huudahtamaan päivän hallelujasäkeen tavoin: Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut! Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää.

o   o   o

30.6.2019 Kutsu Jumalan valtakuntaan (3. sunnuntai helluntaista)

EI KIRKKO MAINOSTEMPUILLA TÄYTY

Pääsiäisperinteeseemme on toistakymmentä vuotta kuulunut osallistuminen Nauvon seurakunnan pääsiäisajan jumalanpalveluksiin kiirastorstain ehtoollisesta pitkäperjantain hiljaisen jumalanpalveluksen kautta pääsiäispäivän riemulliseen messuun. Viikon jumalanpalvelukset vietetään eleettömän tyylikkäästi, eikä niissä saarnoja ja musiikkia lukuun ottamatta juuri mikään muutu. Nauvossa pääsiäinen on tutun turvallinen. Ja kirkossa on hyvä olla.

Suurta ruuhkaa ei tilaisuuksissa vuosien mittaan ole ollut. Muutama uskollinen ja paikalle komennetut rippikoululaiset. Yhteensä kourallinen. Tänä keväänä kirkkokansaa oli kuitenkin kokoontunut paikalle runsaasti. Jäin miettimään miksi. Mutta en keksinyt mitään erityistä syytä. Kaikki meni kuten aina. Mainoskampanjoita ei oltu tehty. Jäljelle jäi sisäinen kaipuu. Arjen kiireen keskeltä ihmiset halusivat etsiytyä kirkon pääsiäissanoman ääreen.

Ajattelen, että houkuttelemisilla ja tempuilla ei kirkkoja täyteen saada, ellei ihmisellä itsellään ole halua Jumalan sanan äärelle hakeutua. Sisäinen kutsu toimii ulkoista houkutusta paremmin.

Kyllä jumalanpalvelus silti kaipaa kehittämistä. Varsinkin kaupungeissa kun kaiken maailman muut houkutukset niin helpolla voittavat kirkon hennon kutsun. Paljon on yritetty. Paljon yritetään. Joskus ihan hullunkin tuntuiset ideat voivat toimia. Kööpenhaminalaisessa lähiössä päätettiin muuttaa jumalanpalveluksen aikaa, poistaa urut ja vähentää papin roolia. Sunnuntain korvasi perjantain alkuilta. Urut korvattiin paikallisilla soitinyhtyeillä. Ja papin rooli minimoitiin oleelliseen. Ainakin aluksi tilaisuudet houkuttelivat paikalle runsaasti seurakuntaa. Koti-Suomessa klassikkoja ovat Tuomas-, ja muut erityismessut, joissa yhteisöllisyys voittaa kirkollisen pönötyksen.

Meitä seurakuntalaisia on niin erilaisia. Toiset viihtyvät perinteisen jumalanpalveluksen äärellä, toisia puhuttelevat uudet ja kokeilevat mallit. Kaikkia niitä tarvitaan. Kirkon säännöllinen ja monipuolinen jumalanpalveluselämä takaavat sen, että silloin kun ihminen tuntee kutsun lähteä sanan ääreen, sitä myös on tarjolla.

o   o   o

23.6.2019 Katoavat ja katoamattomat aarteet (2. sunnuntai helluntaista)

CARPE DIEM HAASTAA AINEEN KERÄÄJÄT

Päivän raamatuntekstit puhuvat sekä omaisuuden kerryttämisestä, että kerryttämisen turhuudesta: Älä kadehdi, kun joku rikastuu… …Kuollessaan hän ei ota mukaansa mitään, hänen omaisuutensa ei seuraa häntä hautaan.

Omaisuuden kerryttämiseen liittyvä aikakäsitys on pitkäkestoinen. Kun läpi elämän tekee määrätietoisesti työtä ja kerryttää omaisuuttaan, on sitä elämän illassa yllin kyllin tai ainakin riittävästi. Siinä aikakäsityksessä ikävää on se, että juuri kun omaisuuden hankkiminen on tullut valmiiksi, on aika luopua elämästä. Kun Raamattu muistuttaa elinaikamme rajallisuudesta, se samalla tekee omaisuuden kerääjälle kysymyksen: keräsitkö turhaan?!

Vaikka ihmiset edelleen pitävät kohtuullista aineellista hyvää tavoiteltavana, näyttää ilmassa olevan jonkin sortin ajattelutavan muutos. Nuoriso hankkii tavaraa tarpeen, ei keräämisen vuoksi ja on myös valmis nopeasti irrottautumaan turhaksi käyneestä tavarasta. Kierrätys on arkipäivää. Pieneksi käyneet lastenvaatteet löytävät tiensä kirpparin kautta uusille käyttäjille ja niiden tilalle löytyy samalta kirpparilta uuttaa kulutettavaa. Ruotsissa tuttavani hankki divarista keittiön pöydän ja kuusi tuolia kahdellakymmenellä (20 €) eurolla! Aineellisen omaisuuden sijaan kootaan hetkiä ja elämyksiä; käydään ihmettelemässä maailman menoa tai mennään ulos syömään hyvin hyvässä seurassa.

Tämän carpe diem, tartu hetkeen, ajattelun havaitsee hyvin sosiaalisen median maailmassa liikkuessaan. Facebookin, Instagramin ja vastaavien toiminta-alustojen maailmassa informaatio liikkuu hurjaa vauhtia. Kun ennen eilinen sanomalehti kelpasi vain kalakääreeksi, on somen postaus nykymaailmassa mennyttä maailmaa jo muutamassa tunnissa. Jos et koko ajan ole somen äärellä, ajan hermolla, hukkaat ison osan siellä julkaistusta informaatiosta. Kokonaan toinen juttu sitten on se, mitä sillä kaikella informaatiolla tekee – kuka grillaa mitäkin makkaraa ja nauttii missä päin maailmaa mitä juotavaa.

Lopulta lienee kyse taidosta elää. Jotenkin päivän tekstit näyttäisivät suosivan enemmän carpe diem kuin rikkauden keräämisen mallia. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukainen elämän rikkaus on Jumalan rakkaudessa: Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä… …joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään. Ihmisten kanssa, ihmisistä kiinnostuneena ja heidän kanssaan elämänsä jakaessaan ei elämän perimmäinen tarkoitus ole ennen kuolemaa kerätyn omaisuuden määrä, vaan ennen kuolemaa, yhdessä ystävien kanssa, jaettujen hetkien sisältö.

o   o   o

16.6.2019 Salattu Jumala (Kolminaisuudenpäivä)

KUN KOLME ON YKSI

Kristinoppimme on pullollaan ajatuksia jotka eivät aikamme analyyttiselle, tieteen tutkimustulosten nimiin vannovalle ihmiselle kovinkaan helpolla aukene. Ei sen puoleen, eivät ne aiempinakaan vuosituhansina sen helpommin ole auenneet, mutta menneen maailman ihmiset osasivat meitä helpommin antaa salaisuuksien olla salaisuuksia. Tiede kun ei mitenkään osaa kaikkea selittää – kuten nyt jokaiselle ihmiselle ennemmin tai myöhemmin keskeiseksi kysymykseksi muuttuvaa pohdintaa ajasta ajan rajan takana.

Kesän alussa vietettävä Kolminaisuudenpäivä vie meidät uskonnon salaisuuksien pohdinnan ääreen. Miten kolme voi olla yksi ja yksi olla kolme? Miksi me puhumme yhdestä Jumalasta, vaikka meille esitellään Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Missale Aboense ei aikoinaan viitsinyt asiaa sen kummemmin pohtia, vaan totesi: Ylistetty olkoon Pyhä Kolminaisuus, yksi ja jakamaton Jumala. Hän on meille hyvä ja armollinen. Kirkkomme kaksikymmentä vuotta sitten, vuonna 1999, hyväksymä Katekismus sekä myöntää kolminaisuuden ongelman, että yrittää sitä selvittää. Katekismus toteaa: Järkemme ei voi käsittää Jumalaa. Hänen olemuksensa syvyydet jäävät myös uskovalle salatuksi. Jumala on kuitenkin ilmoittanut meille itsestään kaiken, mikä on tarpeen, jotta voimme elää uskossa häneen. Jumala lähestyy meitä Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Hän on kolmiyhteinen Jumala: Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Itse olen yrittänyt selittää kolmiyhteyttä kolmion avulla. Se on yksi, mutta siinä on kolme kulmaa ja kolme janaa. Jos ottaa kulman pois se ei enää ole kolmio, vaan jana. Ja jos ottaa janan pois, ei sekään enää ole kolmio, vaan kulma. Vain yhdessä ja erottamattomina kolme janaa ja kolme kulmaa muodostavat kolmion.

Jos on kolmiyhteys salaisuus, eivät kolminaisuudenpäivän muutkaan tekstit meitä kovin helpolla päästä. Jesajan kirja marssittaa eteemme kummalliset kuusisiipiset enkeliolennot, serafit. Sellaisia ei biologia tunne ja kummalliseksi jää niiden olemus ja tehtävätkin.

Mutta, kun emme yritä liiaksi selittää Raamatun salaisuuksia, voimme yhtyä katekismuksen ajatukseen: Jumala on kuitenkin ilmoittanut meille itsestään kaiken, mikä on tarpeen, jotta voimme elää uskossa häneen, ja apostoli Paavalin tavoin muuttaa hämmennyksemme kiitokseksi: Kuka voi tuntea Herran ajatukset — Hänestä, hänen kauttaan ja häneen, on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.

o   o   o

9.6.2019 Pyhän Hengen vuodattaminen (Helluntai)

NYT PUHUTAAN LUONNONSUOJELUSTA

Helluntaipäivänä Jeesuksen omat saivat varmistuksen tehtävästään maailmassa. Epistola kertoo: he olivat… …yhdessä koolla… …tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi. Kaikkien aikojen nuorison tapaan maailmaa lähdettiin helluntain tehtäväksi annon mukaan muuttamaan into piukassa. Ilman nuorison intoa maailma jämähtäisi paikoilleen.

Nuorison näkemykset maailman muuttamisesta vaihtelevat elettävän ajan mukaan. Jeesuksen omien haasteena oli koko maailman saattaminen Jeesuksen opetuslapseuteen. Meidän aikamme nuoriso näkee edessään toisenlaisia, joskin yhtä globaaleja haasteita. Tällä hetkellä kannetaan huolta maailmasta ja sen tulevaisuudesta. Kristillinen kirkko voi asiasta olla vain hyvillään, sillä apostolien ajoista alkaen se on saarnannut luonnon viljelyn ja varjelun puolesta. Vain luontoa kunnioittamalla ja siitä hyvää huolta pitämällä se pystyy tarjoamaan ihmiskunnalle elämän mahdollistavat olosuhteet.

Nuorison kritiikin kärki kohdistuu ihmisen toimenpiteistä aiheutuvan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Ilmastoliikkeen ikoniksi on noussut ruotsalaisnuori Greta Thunberg, joka saadakseen huomiota ilmastonmuutoksen torjuntaan, alkoi elokuussa 2018 perjantaisin lakkoilla koulutyöstä, voidakseen osoittaa mieltään Ruotsin valtiopäivätalon edustalla. Sukupolvensa ilmastomuutoksen äänenä Thunberg on puhunut YK:n ilmastokokouksessa ja maailman talousfoorumissa, tavannut maailman johtajia, muun muassa paavi Franciscuksen, joka kehotti häntä jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Ei Thunberg yksin ajatuksineen ole. Uutisvirrasta ei ole vaikea löytää samaa teemaa koskevia mainintoja. Helsingin nuorista vain kolmannes on suorittanut ajokortin, kun se meidän sukupolvellemme oli aikuisuuden ja vapauden tunnus. Matkatoimistot, varsinkin Ruotsissa, ovat alkaneet mainostaa mahdollisuutta lomamatkan tekemiseen junalla. Eurovaaleissa vihreät ajatukset etenivät voimakkaasti. Maamme uusi hallitus on kirjannut hallitusohjelmaansa kunnianhimoisia ilmastotavoitteita.

Kunhan me ihmiset hoidamme meille luomiskertomuksessa annetun luomakunnan varjelemisen velvollisuutemme, voi myös Taivaan Isä hoitaa oman osuutensa päivän psalmiin kirjatulla tavalla: Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan.

o   o   o

2.6.2019 Pyhän Hengen odotus (6. sunnuntai pääsiäisestä)

KIRKKO – SEURAKUNNAN VIIHTYLÄ

Suomalaiseen maisemaan kuuluu kirkko. Menneinä aikoina, alueensa huomattavimpana rakennuksena, se hallitsi maisemaa. Sinne kokoonnuttiin sanankuuloon, lapsia kastamaan, avioliittoon astumaan ja elämästä lähtemään. Kirkon käyttö teki siitä pyhän rakennuksen, jossa piti osata olla arvokkaan hiljaa, paitsi silloin kun oli aika laulaa virsiä.

Maisemassa kirkot edelleen ovat. Eikä käyttökään ole paljoa menneistä ajoista muuttunut, mitä nyt konsertteja on alettu järjestämään enemmän. Mutta suurimman osan ajasta kirkot ovat tyhjillään ja jopa, ilkivallan pelon vuoksi, lukittuina. Kirkon tulisi olla seurakunnan yhteinen koti, jonne voitaisiin monin eri tavoin ja nykyistä kotoisammin ja useammin tulla tapaamaan Taivaan Isää. Vähän siihen tapaan, kuin Paavali päivän tekstissä kirjoitti:  Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapseuden, ja niin me huudamme Abba, Isä. Muun muassa Pomarkun kirkon käytön laajentamista pohtii kappalainen Hannu Anttoora näin: Nykyiset toimitilamme ovat rakennuksessa, jota tuskin enää voidaan korjata. Jos siis tiloja saadaan kirkkoon, niin se on hyvä sekä taloudellisesti että siksi, jotta kirkkoa voidaan pitää paremmin auki. Meillä kirkkoväki on tottunut siihen, että kirkkoa käytetään monipuolisesti ja pääsääntöisesti tykännyt siitä, että kirkossa vaikka syödään riisipuuroa adventin aikaan tai konsertissa on nonstop-kahvit. Hyvät kokemukset ovat pohja sille, että kirkko on kuin koti, jossa on sekä juhlavia hetkiä, että rentoa yhdessä oloa.

Maailmalla olen kirkon käytön monipuolistamiseen törmännyt. Pietarin Pyhän Marian kirkon parvella nuoret olivat kokoontuneet omien juttujensa ääreen. Ruotsissa oli osa kirkkosalista erotettu lasilla omaksi tilakseen. Kööpenhaminassa kirkkosalia oli muokattu monipuolisen  toiminnan mahdollistamiseksi ja kellarikerros oli muutettu kerhotilaksi. Myös Hampurissa ja Berliinissä monikäyttöisyyttä oltiin haettu rakenteellisilla ratkaisuilla. Mitä useammin askeleet ohjautuvat kirkolle, sitä kotoisammalta se alkaa tuntua.

Kirkon tilat on tehty seurakunnan käyttöä varten. Ei jumalanpalveluselämä tai elämän suuret juhlahetket siitä sen vähemmän pyhiksi muutu, jos muuna aikana kirkossa eri ikäiset ihmiset kokoontuvat kohtaamaan toisiaan monipuolisen toiminnan merkeissä. Vasta silloin kirkko on aidosti keskellä kylää ja tuntuu kodilta, kun se päivästä toiseen onnistuu kokoamaan seurakunnan eri ikäiset jäsenet Taivaan Isän hymyilevien silmien alle.

o   o   o

26.5.2019 Sydämen puhetta Jumalan kanssa (5. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai)

PYHÄ OLAVI KUTSUU PYHIINVAELLUKSELLE

Laskemassa oleva aurinko näkyi etäällä olevan järven takaa. Etelä-ruotsalaisen maiseman äänimaailmaa hallitsi lintujen keväinen konsertti. Peltoa ylittämässä ollut kettu havaitsi minut, tarkkaili hetken ja lönkytti metsikön suojaan. Taustalta kuului kirkonkellojen kutsuva ääni. Sain olla keskellä maisemaa ja äänimaailmaa, joka kaupungin hälyyn tottuneille on vieras, mutta joka jokaisen olisi hyvä kokea. Olla keskellä luotoa, kuunnella sitä ja oman sydämensä sykintää.

Kaikille ilmiöille nousee vastailmiönsä. Niinpä yhä useampi etsii ajan hälyn ja kiireen keskelle rauhaa ja hiljaisuutta. Tähän etsintään kristikunnalla on tarjottavanaan perinteiset ja hyväksi koetut välineet. Me voimme vetäytyä retriitteihin, vierailla luostareissa tai lähteä pyhiinvaellukselle. Pyhiinvaellusreiteistä Espanjan Santiago de Compostela on tunnetuin. Oikein syvää rauhaa etsivälle se saattaa kuitenkin olla hieman liian ruuhkainen noin 300.000 pyhiinvaeltajan vuosittain täyttäessä sen polut. Tässä viikonvaihteessa avattu Pyhän Olavin merireitti tarjoaa ruuhkattomamman vaihtoehdon.

Näin ainakin ajatteli reitin pääsiäisen aikaan testannut portugalilainen pyhiinvaeltaja. Iso harmaapartainen mies, munkin näköinen, lähti kiirastorstaina Turusta noin 1.200 kilometrin matkalle kohti Trondheimia. Pitkäperjantaina näimme hänet lähestymässä Nauvon kirkonkylää. Sieltä matka sitten jatkui lautoilla ja kävellen läpi Ahvenanmaan ja Eckeröstä Ruotsin kautta Trondheimiin. Hän kertoi varanneensa matkaan neljäkymmentä päivää, sitten hänen pitäisi palata takaisin rikostutkijan työhönsä. Sen verran tiukka aikataulu oli, että hän ajatteli jonkin etapin edellyttävän junaan hyppäämistä. Mutta saaristo oli hyvä kokea kävellen.

Pyhän Olavin merireitti on saanut nimensä vuoden 1000 paikkeilla eläneestä Norjan kuningas Olavista, josta ensin viikinkinä mainetta hankittuaan tuli kristinuskon rohkea esitaistelija. Nyt avattu merireitti on osa valmisteilla olevaa pidempää reittiä, jonka toinen pää on Novgorodissa, jossa Olavi oli jonkin aikaa maanpaossa ja toinen pää Trondheimissa, jonka lähellä käydyssä taistelussa hän vuonna 1030 kuoli.

Reitin virallinen avajaisvaellus käynnistyi Tuomiokirkolta eilen. Saaristotiellä liikkuvat voivat nähdä vaeltajat elämässä todeksi päivän psalmin sanoja: (Herra) antoi lujan pohjan askelteni alle. — Hyvä on sen osa, joka luottaa Herraan…

o   o   o

19.5.2019 Taivaan kansalaisena maailmassa (4. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai)

KETÄ KIINNOSTAA MINNE MINÄ MENEN ?

Kaksi vuotta sitten tyhjentelin työpöytääni. Kuun lopussa odotti osaltani työyhteisömme viimeinen perinteinen kevätretki. Se oli minulle räätälöity ja hauska. Kävimme heittämässä jäähyväisiä pitkäaikaisille hyville yhteistyökumppaneillemme. Kesäkuun alussa alkava loma tulisi jatkumaan kesän lopussa järjestettävän läksiäisjuhlan kautta eläkkeelle. Työpäivä oli pulkassa. Uusi elämänvaihe alkamassa.

Samanlaisissa muutoksen tunnelmissa ollaan päivän evankeliumissa. Jeesus sanoi: Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt… Tehtävä oli suoritettu. Oli uuden aika. Opetuslapsille tilanne oli haastava. Vasta eletyn pääsiäisen tapahtumat olivat olleet yllättäviä ja hämmentäviä. Ensin riemu vaihtui pelkoon. Sitten kuolema ylösnousemukseen. Ja matkan jatkamiseen Jeesuksen kanssa. Ja nyt Jeesus, taas uudelleen, oli valmistamassa omiaan jäähyväisiin.

Elämän muutokset voivat olla suunniteltuja ja hallittuja, kuten eläkkeelle lähtö. Tai sitten yllättäviä ja haastavia, kuten opetuslapsille pääsiäinen ja helatorstai. Vaikka muutokset aina ovat henkisesti raskaita, on hallittu muutos yllättävää helpompi kohdata.

Yhdistyksessä, jonka jäsen olen, vaihdetaan vetäjät suunnitellun aikataulun mukaan. Niinpä tehtävää aloittaessaan tietää sen päättymisajankohdan ja voi rauhassa keskittyä oman tehtävänsä hoitamiseen. Uudelleenvalinta ei määräajan jälkeen ole mahdollinen. Uusia tehtäviä sen sijaan voi kannettavakseen saada.

Runsas kuukausi sitten valitsi kansa edustajansa töihin. Myös politiikassa alkavan työkauden pituus on tiedossa. Mutta kauden päättyessä jatkoa hamuavien edustajien kohtalo on kansan käsissä ja tulos selviää vasta vaali-illan tiimellyksissä. Joillekin tulos on iloinen yllätys. Toisille paha pettymys. Kansan arvio tehdyn työn hyvyydestä voi täysin poiketa omasta arviosta. Kun uusi eduskunta kokoontuu pian vaalien jälkeen, kohdistuu mielenkiinto uusiin kansanedustajiin, hallitusneuvotteluihin ja valituille osoitettaviin erityistehtäviin. Pudonnut kansanedustaja on kuin eilinen sanomalehti, joka ei ketään enää kiinnosta.

Pudonnut voi varmasti samaistua Jeesuksen sanoihin päivän tekstissä: Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen… Kun politiikan oravanpyörä jättää kyydistään, on äänestäjiltä edellisen tehtävänsä saanut omillaan etsimässä elämälleen uutta suuntaa ja sisältöä. Helppoa se ei välttämättä ole. Mutta onneksi, vaikka se ei enää julkisuutta kiinnostakaan, yhden oven sulkeutuessa avautuu aina joku toinen.

o   o   o

12.5.2019 Jumalan kansan koti-ikävä (3. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai)

KOHOTTAKAA KATSEENNE KORKEUTEEN

Kohottakaa katseenne korkeuteen…  Viisikymmentä vuotta sitten, heinäkuussa 1969 koko maailma kohotti Jesajan kirjan tämänpäiväisen lainauksen mukaisesti katseensa korkeuteen. Apollo yksitoista avaruuslennon kuumoduuli laskeutui kuuhun ja television välityksellä saimme seurata miten astronautti Neil Armstrong sai ensimmäisenä ihmisenä jättää pysyvän jalanjälkensä kuun pinnalle. Armstrongin kuun pinnalla lausumat sanat tallentuivat lähtemättömästi ihmiskunnan yhteiseen muistiin: Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.

Muutamaa kuukautta ennen tuota historiallista tapahtumaa olin ikäluokkani kanssa saanut painaa päähäni valkolakin. Se oli suuri askel meille, mutta pieni ihmiskunnalle. Yhtä kaikki, silloin katseemme oli tiukasti kiinni maan pinnalla, omissa haaveissamme ja omassa tulevaisuudessamme. Meille kaikki oli mahdollista. Ja meidän vallassamme tulisi olemaan maailman muuttaminen unelmiemme kaltaiseksi.

Tänä keväänä juhlimme riemuyliopilasvuottamme. Kokoonnumme yhteen ja osallistumme koulumme uusien ylioppilaiden ylioppilasjuhlaan. Saatamme heidät kohti unelmiaan. Ja mietimme mitä lopulta omalla vuorollamme saimme aikaan.

Ei niin hirveästi. Huimaa teknistä kehitystä lukuun ottamatta ihmisen suuret peruskysymykset ovat edelleen vaiheessa. Miten elää ihmiseksi ihmisten maailmassa? Miten hoitaa maailmaa niin, että se säilyy elinkelpoisena tulevillekin sukupolville? Miten jakaa ja saada kokea rakkautta? Omaa, lopulta kovin lyhyttä, ahertamisen aikaa muistellessa, tuntuu hyvältä antaa viestikapula uudelle, innokkaalle, sukupolvelle.

Se on kyllä muuttunut, että kun tuore valkolakki päässä katse oli tiukasti vaakatasossa, on se viime aikoina yhä useammin alkanut noudattaa Jesajan kehotusta korkeuteen katsomisesta. Tiede ja tekniikka ovat tuoneet korkeudet meitä lähemmäs. Me olemme lähettäneet luotaimen kuvaamaan avaruuden kaukaisia osia ja saaneet sieltä huikaisevia valokuvia. Me olemme onnistuneet lähettämään luotaimen Marsin pinnalle, liikkumaan siellä ja ottamaan näytteitä. Tänä keväänä me olemme saaneet kuvan kaiken itseensä imevästä mustasta aukosta. Korkeuteen me olemme katsoneet myös siitä syystä, että melkoinen määrä meistä, puoli vuosisataa sitten maailmaa valloittamaan lähteneistä, on jo siirtynyt ajan rajan tuolle puolen. Sinne korkeuteen.

Vanhemmiten, maailmanparannuksen polte, muuttuu maailmankaikkeuden ja yhä lähemmäs tulevan, ajan takaisen maailman pohtimiseen. Tämän, ihmiskunnan yhteisen sukupolvikokemuksen muotoili Jesaja päivän tekstissä sanoin:  Kohottakaa katseenne korkeuteen: kuka on tämän kaiken luonut?

o   o   o

5.5.2019 Hyvä paimen (2. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai)

MEIDÄN MUMMO EI OLE KAUPPATAVARAA

Vanhusten hoidosta on kevään aikana puhuttu paljon. Kuntien ulkoistamien vanhuspalvelujen laadussa on ollut paljon puutteita. Veroeurot ovat ohjautuneet palveluntuottajien ahneiden ulkomaisten omistajien taskuun. Arvostettujen seniorikansalaisten sijaan vanhuksista on tullut bisneksen nyhdettäviä välineitä. Edes tilanteen luoneet päättäjät eivät ole saavutustaan kehuneet. On puhuttu vanhustenhoidon kriisistä ja hoitajamitoitusten virheistä. Mutta aivan liian vähän on puhuttu vanhuksista, heidän toiveistaan, tunteistaan ja ihmisarvostaan. Väsyneenkin kuoren sisällä asustaa se sama ihminen, joka elämänsä matkan aikana on muille tutuksi tullut. Ei ikääntyminen muuta häntä hoidettavaksi esineeksi. Eikä mikään mitoitus takaa vanhuksen toiveiden mukaista hoitoa, ellei siinä ole sydän mukana.

Hyvän paimenen sunnuntain tekstissä Jeesus korostaa sydämellä työskentelyn merkitystä: Minä olen hyvä paimen… Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan… Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.

Tehotuotannossa ohjeet, säännöt ja mitoitukset ratkaisevat. Vaikka henkilökunnalla olisi sydän paikallaan, sen ääntä ei tulostavoitteen saavuttamisessa ehdi kuunnella. Kiireessä sydän väsyy. Tehotuotannon vastakohtana voidaan ajatella vaikkapa omaishoitoa. Siinä hyvä  paimen pitää huolta omastaan. Sydämen ääni ei salli laskea aikaa ja vaivaa. Vähemmillä voimilla ja pienemmällä koulutuksella omaishoitaja saa aikaan palkkarenkiä enemmän. Rakkaus on ihmeellinen voimanlähde.

Kirjailija Anna-Mari Kaskinen julkaisi keväällä facebookissa runon, joka hienosti tiivistää vanhustenhoidon haasteen vanhuksen näkökulmasta. Lainaan:

Kun olen vanha, tahdonko olla käytävän varrella huone viisnolla, palvelun jokaisen rahalla ostaa, odottaa, kun joku vuoteesta nostaa? Päättääkö itse saan hoivani laadun? Auttaako kukaan, jos noustessa kaadun? Yön halki kuuluuko huutavan ääni lattiaan kylmään jos kolahtaa pääni?

Kun olen vanha, tuotanko vaivaa? Toinenko vaatteeni kaapista kaivaa, ruumiini ryppyisen pesee ja pyyhkii, kuuleeko, kun sydän vaieten nyyhkii? Tunteeko vieraista kasvoista kukaan aarteita, jotka toin matkassa mukaan, nuoruuden, meren ja metsien tuoksun, lasteni jalkojen kepeän juoksun?

Kun olen vanha, osaanko kiittää, vaikka jo satoaan kuolema niittää? Huomaanko kirkkautta nousevan päivän, vieraissa kasvoissa hyvyyden häivän? Hoitakaa hellästi raihnaista kuorta. Ette te tunteneet tyttöä nuorta, sydäntä, jossa näin vieläkin palaa elämän jano ja kaipaus salaa.

 – Laitetaan kiinni nyt pyjaman nappi. Kohta on joulu, ja tulee se pappi. Käytävän perälle rouvakin tuodaan. Maa on niin kaunis ja kahvia juodaan.

o   o   o

28.4.2019 Ylösnousseen todistajia (1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai)

AVAIN OVENPIELESSÄ

Opetuslapset pelkäsivät. Oli heillä pelkoon syytäkin. He olivat kulkeneet Jeesuksen seurassa, jonka juutalaisten johtajat olivat kokeneet niin suurena uhkana, että hänestä oli päästävä eroon. Näytösoikeudenkäynti vei ristin kautta hautaan. Miten heidän tilanteensa voisin olla yhtään parempi. Niinpä linnoittauduttiin lukittujen ovien taakse. Ja pelättiin.

Useiden muiden raamatunkertomuksen mukaan tämäkin kuva on mitä ajankohtaisin. Meidän ajassamme lietsotaan pelkoa. Ja pelätään. Kaukana ovat turvallisen yhteiskunnan symbolit, mökit, joiden ovet kyllä olivat lukitut, mutta avain roikkui ovenpielessä tai löytyi kynnysmaton alta.

Meitä pelotellaan milloin milläkin: muualta tänne tulleista ilmastonmuutokseen, internetin rosvoista ja trolleista lihan turmiollisuuteen. Ympärilleen on syytä vilkuilla, olla luottamatta kenenkään tai mihinkään, varustaa kotinsa viimeisintä tekniikkaa olevilla turvalaitteilla ja kehittää it-laitteisiinsa sellaiset salasanat, joita mikään supertietokone ei pysty murtamaan. Elämä on sen verran lyhyt, että jotenkin hölmöltä tuntuu käyttää se kaikkialla uhkaavien vaarojen havaitsemiseen ja torjuntaan. Olisi niin paljon mukavampaa vain ripustaa se avain sinne ovenpieleen ja lähteä luottavaisesti vihellellen maailmaa ihmettelemään ja elämästä nauttimaan.

Miten pelosta voisi vapautua? Opetuslapset saivat rohkeutensa takaisin, kun ylösnoussut Jeesus saapui heidän keskelleen. Raamattu kertoo: Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille”. Jos toki juutalaisten vaino oli tuhonnut Jeesuksen ja saanut heidät pelkäämään, ei peli kuitenkaan ollut menetetty. Ylösnoussut palasi heidän keskelleen ja rohkaisi heitä jatkamaan hänen työtään.

Tätä sanomaa meidänkin maailmamme kaipaa. Kun maailman ja kotimaan poliittinen toiminta, valtaa saadakseen ja siinä pysyäkseen, pitkälti keskittää energiansa uhkakuvien, vastakkainasettelun ja pelkotilojen luomiseen, tarvitaan vastavoimana viestiä rauhasta, rakkaudesta ja keskinäisestä luottamuksesta. Sellaista viestiä opetuslapset lähtivät pelkonsa voitettuaan maailmaan viemään. Kirkosta tuli pelon vastavoima. Sitä samaa viestiä se on tänäänkin välittämässä. Että voisimme turvallisin mielin jättää avaimemme oven pieleen roikkumaan.

o   o   o

21.4.2019 Kristus on ylösnoussut (Pääsiäispäivä)

EVANKELISTA LUUKAS KERTOO (24:1-12)

Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista.

Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: »Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa:

’Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’» Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.

Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.

o   o   o

14.4.2019 Kunnian kuninkaan alennustie (Palmusunnuntai)

VIRVON VARVON AVAA HILJAISEN VIIKON

Toivottavasti olette muistaneet hankkia koteihinne riittävästi pääsiäismunia ja muita herkkuja. Sillä tänään on se päivä, jolloin pikkuiset pääsiäisnoidat soittavat ovikelloanne ja oven auettua virpomisoksiaan heilutellen lausuvat: Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle… ja odottavat palkkiotaan korinsa täytteeksi.

Jos meidän ovemme tänä vuonna satuttaisiin unohtamaan, mikä on aivan mahdollista, kun lähinurkkien lapset ovat jo teinejä tai opiskelijoita, niin meillä on vielä tallella lapsenlapsen menneiden vuosien oksat. Hauskoja muistoja menneet virpomisvuodet kyllä ovat sisältäneet. Pienten noitien yhteispeli toimii hyvin ja joskus, kun olemme makeiset unohtaneet ostaa, olemme ovelta kuulleet ryhmien kertovan toisilleen, että ei tuonne kannata mennä, ei sieltä mitään saa. Kannattaa siis olla karkeilla varustautunut, että saa pienet vieraat ovelleen pääsiäisaikaa aloittamaan, eikä saa ikävän mainetta lähitienoon lasten parissa.

Virpominen on vanha, itäsuomalainen, ortodoksisuuteen liittyvä palmusunnuntaiperinne, joka levisi muualle Suomeen siirtokarjalaisten mukana sotien jälkeen. Nykyinen virpomisperinne noitineen on tiettävästi yhdistelmä itäistä ja läntistä perinnettä. Idässä noita-asu ei perinteeseen kuulunut. Mutta länsisuomalaisen, Ruotsista levinneen perinteen mukaan, noidat kiertelivät ovelta ovelle hyvää pääsiäistä toivottamassa.

Pienten virpojien saapuminen ovelle muistuttaa meitä hiljaisen viikon alkamisesta. Perinteen juurista kertoo evankelista Johannes näin: Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen: Hoosianna! Siunattu olkoon hän joka tulee Herran nimessä… Ortodoksisessa perinteessä tätä kuvataan jakamalla seurakuntalaisille siunattuja pajunoksia, jotka lapset sitten koristelevat ja, jos mahdollista, virpovat oksilla ensin kumminsa ja sitten muut sukulaiset ja naapurit.

Palmusunnuntain tekstin ja ensimmäisen adventtisunnuntain tekstin viesti on sama. Iloinen tervetulojuhla palmunlehvineen vaihtuu muutamassa päivässä pelkoon, suruun ja kuolemaan muuttuakseen pääsiäisaamuna uudelleen iloon ja riemuun. Viikon päästä kaikuvat kirkoissa sanat Kristus on ylösnoussut. Nimestään huolimatta hiljainen viikko on suurten tapahtumien viikko.

o   o   o

7.4.2019 Kärsimyksen sunnuntai (5. paastonajan sunnuntai)

UHKA YHTEISKUNNALLE

Jeesuksen ajan juutalaisten johtajat, ylipapit ja fariseukset, tiesivät sen, mikä on tuttua myös aikaansa seuraaville aikamme ihmisille: Vakiintuneesta hallintomallista poikkeavan vahvan vaikuttajan ajatukset voivat levitessään pahasti sekoittaa yhteiskuntarauhan. Heille oli selvää myös se, miten toisinajattelijat tuota valtaa itselleen hamuavat: pitää hankkia paljon myönteistä julkisuutta. Jeesuksen tavasta hankkia myönteistä julkisuutta kertoo päivän evankeliumi: Se mies tekee paljon tunnustekoja…

Vallan hamuamisen perusideat eivät mihinkään ole muuttuneet. Pitää osata lukea kansan tuntoja. Pitää olla vallanhalua. Pitää osata vakuuttavasti  esiintyä uuden paremman tulevaisuuden airueena. Ja pitää omata riittävät välineet viestinsä välittämiseen.

Näistä kolme ensiksi mainittua pysyvät muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Välineet sen sijaan muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti: Kirjapainotaito toi uskonpuhdistuksen. Televisio presidentinvaalien voiton John F. Kennedylle. Siitä, miten ratkaisevasti algoritmit ja sosiaalinen media vaikuttivat Donald Trumpin valtaannousuun väitellään edelleen, mutta kyllä ne tulokseen varmasti omalta osaltaan vaikuttivat.

Jeesuksen ajan johtajat tiesivät senkin, että valtaan päästyään nuo uudet vaikuttajat tekevät kaikkensa saadakseen kerättyä maksimaalisen määrän valtaa omiin käsiinsä. Jos toki se voi merkitä oikeasti parempia aikoja, piilee siinä myös vaara. Kerran valtaan päässyt ei vallastaan hevillä luovu. Hyvän tulevaisuuden sijaan voi raikkaasta ja epäsovinnaisesta toisinajattelijasta kuoriutua myös synkkä diktaattori. Jeesuksen toiminnan uhkakuvia pohtivat ylipapit ja fariseukset näin: Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.

Paitsi yhteiskuntarauhan uhasta kärsimyksen sunnuntai puhuu ennen muuta uhan poistamisesta: Mitä meidän pitäisi tehdä? — Kaifas sanoi: Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon? Uhka katoaa, kun sen lähde tuhotaan. Kaifaksen lause oli Jeesuksen kuolemantuomio.

Samalla tavalla on vääntö vallasta päättänyt monen muunkin ihmisen elämän, roviolla poltetusta uskonpuhdistaja Jan Husista kiväärin luodin kaatamaan kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingiin. Mielenkiintoista on se, että siinä kun surmaajat ovat kadonneet kumpujen yöhön kuuluu surmattujen ääni joukossamme edelleen vahvana.

o   o   o

31.3.2019 Elämän leipä (4. paastonajan sunnuntai)

ASKEL ASKELEELTA

Ehkä se johtuu iästä. Joka tapauksessa mennyt maailma ja varsinkin omien sukulaisten mennyt maailma on alkanut viime aikoina kiinnostaa yhä enemmän. Juuret ovat saaneet pituutta ja syvyyttä. Joskus lapsena kuullut rivien välit ovat hiljalleen täyttyneet tekstistä. Eri aikojen sukulaisten kirjoittamat muistelmat ovat maalanneet mieleen kuvia 1800-luvun puoliväliin saakka.

Mielenkiintoisen kirjamatkan sain tehdä rapakon toiselle puolelle, minne suomalaisia suurin joukoin siirtyi 1900-luvun alkupuolella. Omien vanhempieni ikäluokkaan kuuluva vaimoni sukulainen kertoo muistelmateoksessaan elämästä Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista näihin päiviin saakka. Heidän, tai itse asiassa hänen puolisonsa Ilenin tarinaan liittyy oleellisella tavalla päivän psalmin lause: Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa ja he saapuvat — Jumalan eteen.

Kirjan pariskunnan vasta alkaneen avioliiton sisältö muuttuu hetkessä vaimon sairastuessa polioon. Kirja kertoo hitaasta matkasta rautakeuhkon varassa ylläpidetystä elämästä hitaaseen, osittaiseen, kuntoutumiseen. Urheilullinen nuori nainen joutuu loppuelämäkseen pyörätuoliin ja perheen asunto muokataan sellaiseksi, että arjen rutiinit onnistuvat pyörätuolista käsin. Askel askeleelta uusi elämä löysi muotonsa. Polion jälkeen elämää riitti viisikymmentä viisi (55) vuotta. Äiti sai hoidettua lapsensa ja pääsi iloitsemaan uusista sukupolvista.

Tie uuteen elämään kulki askel askeleelta, puolison ja läheisten tuella, mutta ennen muuta elämää lapsuudesta asti seuranneen vahvan uskon voimalla. Se antoi voimia voimattomuuden hetkinä ja sisältöä elämään monipuolisen seurakunnan toimintaan osallistumisen kautta. Askel askeleelta hän ei vain saapunut Jumalan eteen, vaan kulki Jumalan kanssa läpi elämänsä.

Toukokuussa 2003 Ilene piti seurakunnassaan puheen, jossa hahmotteli uskon merkitystä niin kuntoutumisessaan kuin koko elämässään. Tuossa puheessaan hän hahmotteli suhdettaan Jumalaan tällaisin ajatuksin:  Elävä Jumala haluaa olla yhteydessä kanssani. Hänellä on suunnitelmansa hyvinvoinnilleni ja tulevaisuudelleni. Elämän mittaisen jumalasuhteeni kautta näen kaikki muut elämäni suhteet. Todellinen minäni on paljon muuta kuin vammaisuuteni ja juuri sen toivon ihmisten näkevän. Kiinnostuksen kohteillani ja kyvyilläni ei ole mitään tekemistä vammaisuuteni kanssa. Minulta on kysytty, voinko koskaan enää kävellä. Aiemmin liikunnalliselle ihmiselle kyky kävellä on tietysti tärkeä, mutta elämä voi olla täyteläistä myös ilman tätä kykyä. Itsetuntoni perustuu Jumalan minulle antamaan ihmisarvoon, todelliseen minääni. Sen avulla voin kohdata elämän raskaat ja onnelliset hetket.

o   o   o

24.3.2019 Herran palvelijatar (Marianpäivä)

AVE MARIA – GRATIA PLENA

Aikamme, varsinkin nuoren ihmisen, on vaikea sitoutua mihinkään. Kun Suomea aikanaan luonnehdittiin yhdistysten luvattuna maana, ovat yhdistykset kovaa vauhtia ukkoutumassa. Kun uusia nuoria jäseniä on vaikea löytää, on yhdistyskentän yleisilme yhä harmaampi ja jäsenyyskäyrä laskeva. Elämä on tässä ja nyt. Miksi siis sitoutua vuosiksi tai vuosikymmeniksi jonkin yhdistyksen toimintaan.

Sama sitoutumattomuuden ajatus koettelee myös kirkkoa. Vasta julkistetun tutkimuksen mukaan alle 35-vuotiaiden suomalaisten suhde uskontoon on voimakkaassa muutoksessa. Varsinkin nuoret naiset ovat ottamassa etäisyyttä perinteiseen uskontoon. Tilastojen mukaan 30-39-vuotiaista neljäkymmentä (40) prosenttia ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.

Näiden tuoreiden tutkimusten valossa Marianpäivä on mielenkiintoinen. Se kun kertoo kokonaan toisenlaisesta suhtautumisesta elämään, jonka esikuvana ja innostajana oli nainen. Yksin olemisen sijaan elämä sai merkityksensä sitoutumisesta elämää suurempaan ja yhteisön jäsenyyteen. Raamattu kertoo: Enkeli tuli Marian luokse ja sanoi: Ole tervehditty Maria, sinä armon saanut! — Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimen Jeesus. Maria kysyi: Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon. — Maria sanoi: Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.

Kun tämän päivän nuoret naiset haluavat elää itsenäistä, sitoutumatonta, elämää, muodostui Mariasta sitoutumisen esikuva. Hänen esimerkkinsä mukaisesti ihmisen elämä oli hyvää vain osana suurempaa tarinaa ja kokonaisuutta. Elämä sai merkityksensä yhteydestä elämän antajaan ja hänen luomiinsa kanssaihmisiin. Marian esimerkillistä sitoutumista Jumalan antamaan tehtävään on korostettu varsinkin roomalaiskatolisessa kirkossa, mutta kyllä häntä pidetään tärkeänä koko kristikunnassa. Meillä Marian merkitys korostuu joulunaikana, jolloin me ajatuksissamme siirrymme Pyhän Perheen kanssa Betlehemin seimen äärelle.

Marian sitoutuminen tehtäväänsä on inspiroinut myös musiikin tekijöitä. Enkeli Gabrielin tervehdyksen Marialle: Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi! on saanut meille rakkaan sävelasun muun muassa Franz Schubertin, Giuseppe Verdin ja Charles Gounoudin kynästä.

Ave Maria, gratia plena – tervehdys avasi Marialle oven yhteisöllisyyteen ja sisältörikkaaseen elämään. Ajan yksilöllisyyden nimiin vannovassa muodissa tämä sama kutsu on edelleen tarjolla myös meille kaikille.

o   o   o

17.3.2019 Rukous ja usko (2. paastonajan sunnuntai)

TÄRKEÄT ELÄKÖITYMISEN JA NEKROLOGIAN VÄLISSÄ

Päivän psalmin sanat älä unohda minua, pysäyttävät. Jokainen ihminen tahtoo olla tunnettu ja tärkeä. Toisille tavoitteet täyttyvät lähipiirissä, perheen, suvun, työpaikan tai harrastusten parissa. Toisilla tunnettuus ja tärkeys toteutuvat paikallisesti, kansallisesti tai maailmanlaajuisesti. Omaa lähipiiriään laajempaa tunnettuutta ja tärkeyttä voi toteuttaa vaikkapa politiikan, kulttuurin tai urheilun saralla.

Ihmisen olemukseen kuuluu yhteisöllisyys. Yksin ja yhteisön ulkopuolella ei ole hyvä olla. Elämän lyhyys rajoittaa kuitenkin tunnettuuden ja tärkeyden aktiivisinta aikaa. Lapsuus on tunnettuuteen kasvua, aktiiviaika siinä loistamista ja vanhuus siitä luopumisen aikaa. Kuka tämän päivän tapahtumien keskellä elävistä enää jaksaa muistaa vielä joukossamme vaikuttavia entisiä poliitikkoja tai entisiä urheilijoita. Eilispäivän lehti on huomisen kalakääre ja Raamatun Saarnaajan sanat inhorealismia: Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.

Älä unohda minua! Älä unohda! Voimakkaimmillaan nämä ajatukset kaikuvat senioreittemme ajatuksissa. Eläkkeelle siirtyminen voi olla kova juttu. Eläkkeelle päästään. Mutta eläkkeelle myös joudutaan. Eläkkeelle siirtyminen irrottaa yhteisöstä, jonka jäsen pitkään on ollut. Irrottaa työtovereista, heidän vaiheistaan ja kahvipöydän rattoisista tuokioista. Omalla paikallaan tunnetusta ja tärkeästä tulee ulkopuolinen ja unohdettu. Kauan sitten edesmennyt sukulaissetäni täytti eläkkeelle siirryttyään päivittäin eväslaukkunsa ja lähti entiselle työpaikalleen entisiä työtovereitaan tervehtimään. Lopulta he saivat hänet ymmärtämään, ettei hän enää siihen työyhteisöön kuulunut.

Seniorikansalaisia on paljon. Mikäli terveyttä riittää, voi eläkeläisten viiteryhmän kanssa edelleen monin eri tavoin toimia yhdessä, harrastaa ja olla tunnettu. Vasta fyysisten toimintojen tai muistin pettämisen seurauksena polku unohduksen maahan avautuu. Hoitolaitoksen seinien sisälle suljetun saavutuksilla ei enää julkisuudessa paistatella. Ja yhteisökin kutistuu vain niihin kaikkein läheisimpiin, jos niihinkään. Elämän illassa voi olla paljon yksinäisyyttä ja paljon älä unohda minua – huutoja.

Me olemme viime aikoina saaneet kuulla, miten kovilla yhteiskunnan vastuulla oleva vanhustenhoitomme on. Resurssien rajallisuus ei mahdollista kaikkea sitä huomiota ja hoivaa, jota laitosten asukkaat tarvitsisivat. Onneksi monet vapaaehtoiset ovat reagoineet älä unohda minua – huutoon. Jotkut käyvät laitosten asukkaita ulkoiluttamassa, toiset jakamassa muistoesineiden välityksellä heidän muistojaan, jotkut musiikkiohjelmaa järjestämällä. Seniorikansalaisemme ovat tärkeitä myös eläköitymisen ja nekrologian välissä.

o   o   o

10.3.2019 Jeesus, kiusausten voittaja (1. paastonajan sunnuntai)

HEIKKOJA KIUSAUSTEN EDESSÄ

Lasten kasvatuksessa perusjippoja on kieltämällä tottelemaan saaminen. Älä vaan tule syömään… Et missään tapauksessa saa pestä hampaitasi… Älä vaan laita paksua pipoa päähäsi… Ja, kas kummaa, kun kasvatuksen uhri kuvittelee tekevänsä oman tahtonsa mukaan hän tulee toimineeksi juuri kasvattajan toivomalla tavalla. Ruoka tulee ruoka syötyä, hampaat harjattua ja pipo laitettua päähän.

Periaatteessa saman käyttäytymismallin pohdinnasta on kyse ensimmäisen paastonajan sunnuntain kirkkovuoden teemassa: Jeesus, kiusausten voittaja. Päivän perinteinen teksti on Raamatun alkulehtien syntiinlankeemuskertomus, jossa kiusaajan roolia esittävä käärme saa ihmisen toimimaan tismalleen tahtonsa mukaan. Raamattu kertoo: (Käärme) sanoi naiselle: ”Onko Jumala todella sanonut: ´Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta´? Nainen vastasi — Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: ´Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi´. Silloin käärme sanoi naiselle: ”Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” Kukapa moista houkutusta olisi voinut vastustaa. Ajatus kielletystä hedelmästä oli kylvetty mieleen ja alkoi siellä ensin hissukseen ja sitten yhä suuremmalla voimalla itämään. Lopulta houkutus muodostui liian suureksi, nainen antautui sen vietäväksi, otti ja söi ja antoi myös miehelleen.

Heikkoja ovat lapset houkutusten edessä. Mutta yhtä lapsia me aikuiset taidamme houkutusten edessä olla. Aina löytyy perusteita langeta houkutuksiin, on kyseessä sitten uusi auto tai uudet kengät. Lisää potkua houkutukseen lankeamiseen antaa ympäristön paine, naapurin uusi auto tai naapurinrouvan uudet kengät. Kateus on kiusausten luotettava sparraaja.

Vaikka päivän teksti paljastaa heikkoutemme, sen tärkein viesti, otsikon mukaan, on kiusausten voittaminen. Onko se mahdollista? Ja jos, niin miten?

Autiomaassa kiusaaja ei saanut Jeesusta houkutuksiinsa tarttumaan, koska Jeesuksen itsetunto oli riittävän vahva omien päätösten tekemiseen ja pitämiseen. Sama pätee edelleen. Kun oma arvomaailmamme on niin vahva, että uskallamme pitää siitä kiinni tilanteessa kuin tilanteessa, ei kiusaaja voi meitä otteeseensa saada. Inhimillisen luonteemme heikkouden vuoksi tämä vaatii jatkuvaa oman arvomaailman työstämistä. Siitäkin huolimatta tappioita kiusaajalle elämän matkalle mahtuu, mutta pikkuisen vähemmän kuin silloin, jos antaa houkutusten ohjata elämäänsä eikä jaksa lainkaan oman arvomaailmansa ja itsetuntonsa parissa työskennellä.

o   o   o

3.3.2019 Jumalan rakkauden uhritie (Laskiaissunnuntai)

ME MENEMME

Tuttu sananlasku toteaa kevään tulevan keikkuen. Sellainen tämä menossa oleva talvi on ainakin ollut. Kun lunta tuli, sitä tuli pitkään ja paljon. Ja kun hiihtolomaan päästiin alkoi lämpö sitä vauhdilla sulattaa. Maa alkaa paljastua ja meren jääpeite alkaa häipyä. Perinteisesti, jos mennään, niin kevään tunnelmiin päässeet saavat vielä pakkasta ja lumipyryä ennen kesää maistaa. Valon määrä sentään kasvaa omaa tasaista tahtiaan.

Kevään ja valon odottajalle tarjoaa kirkkovuosi oman takatalvensa. Juuri kun joulun lapsen valo on auttanut meidät läpi pimeän vuodenajan, lähettää kirkkovuosi meidät takaisin keskelle pimeyden ja valkeuden, pahuuden ja hyvyyden päättymätöntä valtataistelua. Tänään vietettävä laskiaissunnuntai kantaa alaotsikkoa Jumalan rakkauden uhritie. Kristikunta lähtee seuraamaan joulun lasta tämän matkalle Jerusalemiin, kärsimykseen ja kuolemaan. Tie ylösnousemuksen aamuun on tuskien ja koettelemusten tie niin Jeesukselle itselleen kuin hänen seuraajilleen.

Luukas kertoo: Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat hänet ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista”.

Me menemme! Jeesukselle oli tärkeää lähteä koettelemusten tielle yhdessä ystäviensä kanssa. Yhdessä koettelemukset on helpompi kantaa. Yhdessä voidaan taakat jakaa.

Aikamme maailmassa on paljon yksinäisyyttä. On itse valittua. Mutta myös yksinäisyyttä, johon on jouduttu. On kiusattuja lapsia. On syrjäytyneitä aikuisia. On unohdettuja vanhuksia.

Kirkon toimintaa ohjanneet Jeesuksen sanat me menemme, ovat edelleen ajankohtaiset. Yksinäisyyden koetteleman maailman keskellä kirkko työntekijöineen tarjoaa yhteisön, jossa jokainen on tervetullut mukaan yhteiselle matkalle. Yhdessä kulkien elämän keikkuva tie, sen pimeiden ja valoisten hetkien kautta, on helpompi kulkea. Yhdessä kulkien me löydämme tukea oman elämämme koettelemuksiin ja pääsemme sitä myös toisille antamaan.

o   o   o

24.2.2019 Jumalan sanan kylvö (2. sunnuntai ennen paastonaikaa)

VIIMEINEN KASTE VUONNA 2056?

Päivän tekstit nostavat esiin Filippissä, Makedoniassa sijainneessa, roomalaisten siirtokunnassa tapahtuneesta Paavalin ja Lyydia-nimisen naisen kohtaamisesta. Apostolien teot kertovat: Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia, jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla. Hän avasi sydämensä ottamaan vastaan sen mitä Paavali puhui, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin.

Tämä muutaman rivin mittainen teksti kertoo kristinuskon kannalta erittäin merkittävästä tapahtumasta. Lyydiasta tuli Euroopan ensimmäinen kristitty. Hänen jälkeensä miljoonat ihmiset ympäri Eurooppaa liittyivät Kristuksen seuraajiin. Lyydian ja hänen perhekuntansa kaste oli alku sille prosessille, joka antoi Euroopalle sen nykyisen kristillisen identiteetin.

Vuosituhansien aikana kristinusko on ohjannut eurooppalaisten arvomaailmaa. Se on myös ollut sisäisen kuohunnan kohteena. Erottamaton osa kirkon historiaa ovat uskon oikeasta tulkinnasta käydyt väännöt, uskonsodat ja uskonpuhdistus. Kirkon kannalta vähemmän miellyttävinä vaiheina ne kuitenkin samalla korostavat uskon tärkeyttä; vain todella tärkeiden asioiden puolesta halutaan barrikadeille nousta. Ja sellainen Lyydian esimerkin innostama kristillinen kirkko eurooppalaisille on ollut.

Viimeisimmän sadan vuoden aikana kristinuskon vetovoima näyttää hiipuneen. Näkyvästä kristillisestä perimästään, kirkoistaan ja symboleistaan huolimatta, on maallistuminen työntänyt kristinuskoa marginaaliin. Kirkon tutkimuskeskuksen ennusteen mukaan, jos kasteiden väheneminen Suomessa jatkuu nykyistä vauhtia, kastetaan viimeinen lapsi Suomessa jo kolmenkymmenen seitsemän (37) vuoden päästä, vuonna 2056.

Ihan näin synkkää tulevaisuutta en kirkollemme kuitenkaan usko. Maailmassa arvot ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä. Nykyisen kylmän, kovan ja aineen perään itsekkäästi juoksevan maailman keskeltä kuuluu myös hiljaisia toisinajattelijoiden ääniä yhteisöllisyydestä, välittämisestä ja vastuun kantamisesta luomakunnasta ja lähimmäisistä. Ääniä jotka muistuttavat niistä perinteisistä kristillisistä arvoista, jotka aikanaan innostivat Lyydian perheineen kasteelle.

Kirkon näkökulmasta toivoa herättävää oli Helsingin Malmin kirkkoherra Heikki Arikan taannoinen viesti: Allekirjoitin tänään poikkeuksellisen paljo kirkkoonliittymispapereita. Jostain syystä tänä vuonna on liittynyt erityisen paljon ihmisiä seurakuntaamme. — Tämä on hämmentävä kehitys. — Tuntuu hyvältä huomata, että — seurakunnalla ja kirkolla on edelleen merkitystä yhä useammalle ihmiselle.

Mitä pimeämmäksi maailman henkinen ilmapiiri muuttuu, sitä kirkkaammin sen keskellä loistaa Kristuksen valo.

o   o   o

17.2.2019 Ansaitsematon armo (3. sunnuntai ennen paastonaikaa)

KIRKKOVUODEN KUMMALLISET LUVUT

Kirkkovuosi antaa kirkon elämälle raamit. Kirkkovuoden aloittanut joulunaika on jo taakse jäänyttä elämää. Seuraava suuri juhla-aika, pääsiäinen, alkaa hiljalleen olla tuloillaan. Tavalliselle kirkossakävijälle riittää hyvin kirkkovuoden perusrakenteen tunteminen: joulun, pääsiäisen ja helluntain muodostama juhlapuolisko ja sitä seuraava juhlaton puolisko. Sen kummemmin kirkkovuoden rakenteita tuntematta tietää joulunajan lähestyvän, kun kauppoihin ilmestyvät joulutuotteet ja pääsiäisajan, pääsiäistuotteiden täyttäessä kauppojen hyllyt.

Pikkuisen tarkemmin kirkkovuoden rakenteesta kiinnostuneelle se antaa yhtä sun toista pohdittavaa. Miksi joulu on aina samalla paikalla, mutta pääsiäisen aika vaihtelee vuosittain tai miksi kirkkovuoden luvut eivät tunnu noudattavan matematiikan lakeja?

Olen oppinut määrittelemään pääsiäisen ajankohdan kaavalla: ensimmäinen sunnuntai kevätpäivän tasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeen. Tänä vuonna pääsiäinen kuitenkin näyttää olevan väärässä paikassa. Kevätpäiväntasaus on keskiviikkona 20. maaliskuuta. Sen jälkeinen täysikuu torstaina 21. maaliskuuta. Tämän mukaan pääsiäispäivän pitäisi olla sunnuntaina 24. maaliskuuta. Mutta se onkin vasta kuukautta myöhemmin, 21. huhtikuuta. Tuo maaliskuun 24. on Marianpäivä. Se on lähes oikealla paikallaan, 9 kuukautta ennen joulupäivää 25. joulukuuta; Marianpäivänä kun Maria sai tietää odottavansa Jeesusta.

Mutta miksi perinteinen laskutapa ei tänä vuonna toimi? Tämä johtunee siitä, että kirkkojen elämässä sekä kevätpäiväntasaus, että täysikuu ovat pääsiäisen ajankohtaa laskettaessa aina muodollisia, kirkkojen piirissä taulukoituja päiviä, eivät todellisia tähtitieteeseen perustuvia päiviä. Kun pääsiäinen lasketaan sitä varten laaditun taulukon pohjalta, voi sen ajankohta joskus, kuten tänä vuonna, poiketa tuon perusmääritelmän ajankohdasta.

Eikä tuo pääsiäinen ainoa lukukummallisuus kirkkovuodessa ole. Niinpä kirkkovuoden tämän päivän nimi on septuagesima, seitsemäskymmenes. Se kertoo pääsiäisen olevan 70 päivän päässä – kalenterin mukaan pääsiäiseen on kuitenkin vain 63 päivää. Viikon päästä päivän nimi on sexagesima, kuudeskymmenes. Sen mukaan viikossa saadaan kulutettua 10 päivää ja pääsiäiseen on aikaa 56 päivää. Tuhkakeskiviikosta alkavan suuren paaston 40 päivän pituus saadaan, kunhan muistetaan jättää paastoon kuulumattomat sunnuntait pois laskuista. Aika lailla sinne päin luvuiksi nuo kirkkovuoden luvut siis jäävät. Niin tai näin, alun perin 300-luvulla syntynyt kirkkovuoden rakenne palvelee meitä edelleen vallan hyvin. Se opettaa meille menneiden sukupolvien tavoin Jeesuksen elämän ja toiminnan keskeiset vaiheet ja antaa meille eväät kristillisen elämän jatkuvaan opiskeluun. Matemaattisista ja tähtitieteellisistä kummallisuuksistaan huolimatta se on ihan kelvollinen työkalu, jonka vuotuiset päivämäärät jokainen voi helposti allakastaan tarkistaa.

o   o   o

10.2.2019 Kahdenlainen kylvö (5. sunnuntai loppiaisesta)

LUOMUVILJELIJÄ VILJELEE JA VARJELEE

Turunseudun lumikate on parhaillaan paksumpi kuin aikoihin. Urakoitsijat tekevät traktoreillaan ja muulla kalustollaan ahkerasti töitä, mahdollistaakseen liikenteen turvallisen sujumisen. Kovin kaukana tuntuu olevan aika, jolloin lumet ovat sulaneet ja traktorit suunataan kevään kylvöpuuhiin peltoja pöllyttämään.

Lumisesta vuodenajasta huolimatta suuntaa päivän tekstimme ajatukset viljelyskauden tunnelmiin: kylvön, kasvun ja sadonkorjuun aikaan. Jeesuksen vertauksessa hyvää siementä peltoonsa kylväneen miehen vihamiehet käyvät heittämässä joukkoon rikkaviljaa. Kun vilja nousee oraalle ja työmiehet kysyvät josko rikkavilja kerättäisiin pois vastaa isäntä: odotetaan sadonkorjuuseen, kerätään sitten ensin pois rikkavilja ja sitten hyvä vehnä aittaan. Näin varmistetaan rikkaviljasta huolimatta laadukas sato.

Ilman vihamiehiäkin joutuu maanviljelijä laadun kanssa työtä tekemään. Vallan helppo ei ole kuluttajaa aina miellyttää. Herneenviljelijän mukaan kuluttajat toisaalta toivovat madottomia herneitä ja toisaalta myrkyttämisen välttämistä. Valitse siinä sitten kun ilman myrkkyjä matoja on perin paha loitolla pitää.

Viime aikoina yleistynyt luomuviljely on jättänyt myrkyt sivuun. Samalla viljely on muuttunut työläämmäksi. Kun rikkaruohoja myrkkyjen sijaan torjutaan muun muassa perinteisesti kitkemällä, muodostuu työmäärä jopa kolmanneksen tavallista viljelyä suuremmaksi.

Luomun nimiin vannominen on eräänlainen ekologinen kannanotto. Luomua käyttämällä me haluamme säästää luontoa myös tulevia sukupolvia varten. Kirkon vinkkelistä luomun nimiin vannominen on myös teologinen kannanotto. Kirkossa luonnonsuojelu on ollut keskeinen ajatus jo luomiskertomuksesta asti, jossa ihminen sai tehtäväkseen luonnon viljelyn ja varjelun. Kasvien osalta Jumalan luomuohje luomiskertomuksessa sai muodon: Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne. Olkoot sellaisina, joina ne kasvavat, koska juuri sellaisiksi olen ne teille luonut.

Kyllähän luomullakin ongelmansa on. Sato jää tehoviljelyä pienemmäksi. Luonnolle haitalliset päästöt voivat joissain tapauksissa vähentyä, toisissa taas kasvaa. Yhtä kaikki, mielikuva siitä, että luomua syömällä me toimimme siten kuin meidän on luomakunnan kanssa suunniteltu toimivan, saa luomun maistumaan paremmalta. Hyvä mieli. Parempi maku.

o   o   o

3.2.2019 Kristus, Jumalan kirkkauden säteily (Kynttilänpäivä)

VALO, JOTA ME EMME NÄE

Jumala sanoi: tulkoon pimeyteen valo. Luomiskertomuksessa valo tuli hetkessä. Meidän maailmassamme se parhaillaan tulee pikkuisen rauhallisemmin, mutta kuitenkin niin, että sen lisääntymisen voi helposti havaita. Talvipäivän seisauksen aikaan, joulukuun kahdentenakymmenentenä toisena (22.) päivänä, jolloin valon määrä oli vähäisimmillään, valoa riitti vain 5:43. Nyt valoisaa aikaa on jo 8:03 ja valon määrä kasvaa päivittäin noin viidellä (5) minuutilla.

Lisääntyvä valo vaikuttaa moneen asiaan. Me näemme ja voimme paremmin. Ylempänä oleva aurinko haastaa ulkoilemaan ja tarkkailemaan kevään merkkejä. Ajatukset alkavat suuntautua edessä olevan kesän haasteisiin. Purjehtija käy katselemassa paattinsa vointia. Mökkeilijä alkaa suunnitella ryytimaansa istutuksia ja piakkoin puuhailla taimiensa parissa. Valo on energiaa. Ja valo luo energiaa.

Päivän tekstit johdattavat ajatukset myös valoon, jota ei voi nähdä: Jumala — asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Itse asiassa on olemassa runsaasti sellaista valoa, jota ihmissilmä ei voi nähdä. Näkyvä valo koostuu vain osasta valon aallonpituuksia. Niinpä pitkäaaltoista infrapunasäteilyä tai lyhytaaltoista ultraviolettisäteilyä me emme pysty näkemään. Ultraviolettisäteilyn elimistölle haitalliset, geenivaurioita aiheuttavat vaikutukset, silti tiedämme. Silmälaseissa hyvä uv-suojaus on tärkeä elementti.

Vaikkei silmä kaikkea valoa näe, se silti on olemassa ja siitä voi olla meille haittaa tai hyötyä. Niinpä valon silmälle näkymättömiä taajuuksia voidaan hyödyntää vaikkapa desinfiointitarkoituksiin.

Kynttilänpäivä puhuu ennen muuta näkyvästä valosta. Niistä jumalallisen valon taajuuksista, jotka Jeesuksessa tulivat näkyviksi, ja joita seuraamalla me voimme §elää positiivisen energian täyttämää elämää. Jeesus sanoi: Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia.

Valossa kulkemisesta ja valon lapsen tehtävistä meitä muistuttaa myös tänään, kynttilänpäivänä perinteisesti käynnistyvä  kirkon vuotuinen Yhteisvastuukeräys, jonka tavoitteena on tukea lasten ja nuorten koulutusta sekä kotimaassa että ulkomailla.

o   o   o

27.1.2019 Jeesus herättää uskon (3. sunnuntai loppiaisesta)

TEIDÄN TULEE RAKASTAA MUUKALAISTA

Kaarinan kaupunginvaltuusto vietti 100-vuotisjuhliaan heti vuodenvaihteen jälkeen. Tammikuussa 1919, vain puolisen vuotta katkeran sisällissodan päättymisen jälkeen ryhdyttiin maata rakentamaan demokratian periaatteiden mukaan. Vastakkaisilla puolilla toimineet ryhtyivät yhdessä pohtimaan, miten yhteistä hyvää voitaisiin edistää kompromissien tietä, niin, että kaikkien näkemykset jollain tavalla tulisivat huomioiduksi. Demokratian harjoittelun ansiosta yhtenäinen Suomi kohtasi seuraavan sodan ja jälleenrakensi maan. Demokratian merkeissä etsitään tämän kevään vaaleissa maalle tulevaisuuden suuntaa.

Muualla Euroopassa tilanne ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli toinen. Eurooppa oli pahasti sekaisin. Valtatyhjiöt huusivat täyttymistään. Vihollisia nähtiin kaikkialla, niin poliittisesti, kuin rodullisesti. Yhteen kansanryhmään kohdistunut suunnitelmallinen viha ja vaino auttoivat osaltaan Hitlerin valtaan ja toisen maailmansodan melskeisiin.

Itsekkyyteen perustuva nationalismi, oman edun ajaminen muita vainoamalla, ei historian saatossa ole koskaan saanut aikaan mitään hyvää. Historiansa tunteville nyt elettävä maailmanaika on ahdistava, sillä toista maailmansotaa edeltänyt henkinen ilmapiiri on taas ottamassa maailman otteeseensa.

Vanhan Testamentin Saarnaajan turhautunut toteamus, mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla, realisoituu sukupolvesta toiseen.

Tämän päivän raamatuntekstit puhuvat toisesta vaihtoehdosta. Mitä voimakkaammin itsekkyyden ilmapiiri maailmassa leviää, sitä voimakkaammin näitä Raamatun äänenpainoja tarvitaan: Herra rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee teidän rakastaa muukalaista.

Tätä vaatimusta vastaan puhutaan juuri nyt suurilla kirjaimilla eräiden, meiltä suojan saaneiden anteeksiantamattoman vastenmielisen rikollisen toiminnan vuoksi. Rikollinen toiminta pitää kitkeä, mutta samalla pitää välttää yleistäminen, sillä juuri yleistäminen on muukalaisvihan väkevin polttoaine. Eivät kaikki tänne muualta tulleet ole rikollisia. Päinvastoin: Heitä löytyy laajalti yhteiskuntamme eri sektoreilta palveluammateista yrittäjyyteen, tieteeseen ja taiteeseen. Tuomitessamme kaikki heidän näköisensä me tuomitsemme myös heidät.

Uudenvuodenpuheessaan tasavallan presidentti nosti tämän kysymyksen esiin näin: Täällä oleville on annettava mahdollisuus osallisuuteen. Vastaavasti on oikeus edellyttää tahtoa sopeutua yhteiskuntaamme. Ja vastuun kantamista, myös omiaan ohjaamalla. Lakiemme ja arvojemme vastainen käytös lisää riskiä kokonaisten ihmisryhmien leimaamiselle ja luo syvää epäluuloa, jopa vihaa.

Pitkän elämän jälkeen, viisi vuotta sitten, Taivaan Kotiin siirtynyt äitini rakensi elämänsä luottamuksen varaan. Hän tiesi, että jos luottaa, voi joskus pettyä. Mutta myös sen, että jos ei luota, kantaa läpi elämänsä elämän iloa tuhoavaa katkeruuden siementä sisimmässään. Siksi, pettymyksen riskistä huolimatta, oli parempi luottaa.

o   o   o

20.1.2019 Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa (2. sunnuntai loppiaisesta)

YKSIMIELISYYDEN VAIKEA HAASTE

Olkaa keskenänne yksimielisiä, kehottaa Paavali päivän tekstissä. Elämän todellisuutta vastaan peilatessa en oikein tiedä, oliko Paavali tässä kohdassa idealisti vai kyynikko. Sillä tuskin Paavali ihan tosissaan ajatteli, että Rooman seurakunnan väki kaikesta yhtä mieltä olisi.

Toisaalta Paavali toteaa seurakunnassa olevan monenlaista väkeä, joilla itse kullakin on oma tehtävänsä. Jonkun tehtävä on johtaa, toisen tehtävä opettaa ja jonkun vastuulle lankeavat diakonian haasteet. Ehkä Paavalin idealistisessa ajattelussa kaikki, yksimielisinä Jeesuksen antamasta tehtävästä, toimisivat omalla vastuualueellaan yhteisen tavoitteen toteuttamiseksi. Mutta eihän se oikeassa elämässä niin mene.

Sillä vaikka kaikki kirkon työntekijät ja vasta valitut luottamushenkilöt ovat töissä samassa Kristuksen kirkossa, näkee itse kukin oman tehtävänsä ja visionsa muita tärkeämpänä ja toimii sen mukaan. Itselleen tärkeitä asioita ajaessaan on vaikeaa sisäistää Paavalin ajatus Kristuksen ruumiista, johon kaikki kuuluvat ja tekevät työtä yhteisen hyvän eteen: Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. — Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.

Omien painotusten ja kokonaisuuden hahmottamisen vaikeuden vuoksi kirkko, muun yhteiskunnan tavoin, on täynnä kädenvääntöä. Kiistaa syntyy työnäkyjen erilaisuudesta, kun yksi tykkää evankelioinnista ja toinen korkeakirkollisuudesta. Yhdelle ovat tärkeitä lapset, toiselle vanhukset, kolmannelle diakonia ja neljännelle lähetys. Kirkon hallintokuplan sisällä, useimmiten piilossa tavallisilta seurakuntalaisilta, käydään kiivasta taistelua vallasta; kuka saa olla päällikkö, kenelle kuuluu esimiehisyys, kenelle valta esitellä asioita. Kirkkohallituksen hetkeksi pysäyttämä vääntö seurakuntien rajoista nousee todennäköisesti jonkin ajan kuluttua taas uudelleen esiin. Kenen laumaan yksittäisten seurakuntalaisten pitäisi kuulua. Pohjimmiltaan siinä on kyse rahasta. Mitä suurempi lauma, sen suuremmat käyttövarat.

Yksimielisyys on tavoittelemisen arvoinen asia. Mutta käytännössä päätökset kirkonkin hallinnossa lopulta ovat vain parhaita mahdollisia kompromisseja. Toivotaan, että alkava luottamushenkilökausi tarjoaa runsaasti sellaisia hyviä kompromisseja, joiden keskiössä, kirkon hallintokuplan sisäisten toiveiden ja tarpeiden sijaan, on hallintokuplan ulkopuolella elävien tavallisten seurakuntalaisten paras.

o   o   o

13.1.2019 Nuutinpäivä (1. sunnuntai loppiaisesta)

NUUTTIPUKKIEN PÄIVÄ

Tänä vuonna keräsin joulukoristeet, sammutin jouluvalot ja kannoin jo varisemaan alkavan kuusen ulos viime viikonvaihteessa. Päivän piteneminen siirsi ajatukset joulusta kohti kevättä ja loppiainen tuntui oikein sopivalta hetkeltä joulusta luopumiseen. Joka vuosi näin ei ole ollut. Toisinaan, joskin harvemmin on, perinteistä lorua noudattaen,  tullut joulua jatkettua aina tänään vietettävään Nuutinpäivään saakka: Hyvä Tuomas joulun tuopi – paha Nuutti pois sen viepi. Toisaalta, ennen kuin Nuutinpäivä vuonna 1708 asettui allakassa tammikuun kolmanteentoista, vietettiin sitä tammikuun seitsemäntenä. Senkin mukaan joulun voi hyvin pistää pakettiin jossain loppiaisen ja Nuutin välimaastossa. Joulukaupunkimme Turku sammuttaa jouluvalot joka tapauksessa vasta tänään.

Loru on monille tuttu. Mutta Nuutinpäivän perinteinen vietto on sen verran paikallinen ilmiö, että melko harva on siinä saanut olla mukana. Nuutinpäivän viettoon Nuuttipukkeineen voi törmätä lähinnä Vakka-Suomessa, Ahvenanmaalla, Satakunnassa ja Hämeessä. Siellä se on eräänlainen joulunajan päättävä karnevaali, jonka avulla katseet suunnataan tulevan kevään tapahtumiin. Kustaa Vilkuna kuvailee Nuutinpäivän perinnettä: Joukon ytimen muodosti kolmesta viiteen hassunkurisesti pukeutunutta nuorta miestä tai naista. Miehet saattoivat pukeutua naiseksi, naiset mieheksi. Tarkoituksena oli saada joulukauden viimeinen olutkestitys, juoda tynnyrit tyhjiin koko kylässä.  Olutta ja muita tarjouksia ei suinkaan aina nautittu paikalla, vaan ne koottiin pihalla olevaan rekeen, jossa oli saavi olutta varten. Koko saalis kuljetettiin lopuksi kylän suurimpaan tupaan, jossa pidettiin joulukauden viimeiset leikit ja tanssit. Siellä olut ja muu ruoka tasan nautittiin.

Kirkkovuodessa Loppiainen ja Nuutinpäivä merkitsevät kirkkovuoden siirtymistä Jeesus-lapsen syntymäjuhlan iloisista tunnelmista pääsiäisajan tummiin väreihin. Nämä tunnelmat ovat löydettävissä myös päivän kirkkovuoden teksteistä. Lainaan: Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! (Joh. 1:29)… Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta (Tit. 3.4) … Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen kastettavaksi. Johannes esteli ja sanoi: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus vastasi hänelle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon.”(Matt.3:13)

o   o   o

6.1.2019 Jeesus, maailman valo (Loppiainen)

JEESUS – ELÄMÄNSUUNNISTUKSEMME KIINTOTÄHTI

Joulunaikaan vetäydyimme muutamaksi päiväksi saariston mökillemme. Hiljaisuuden rikkoi vain syöttöpaikan pikkuväki. Päivä oli lyhyt. Aurinko hädin tuskin jaksoi nousta puitten latvojen tasalle ennen kuin antoi eteläisen taivaan hehkua punaisena. Katuvaloton maisema korosti pimeyden voimaa. Taivaanrannalla Nauvon kirkonkylän valot heijastuivat taivaalle. Alueen ainoana suurempana taajamana se oli helppo tunnistaa. Vakio- ja kesäasukkaiden talojen valoja vilkkui siellä täällä.

Sen verran pilviverhokin väistyi, että tähtitaivas pääsi esittäytymään kaikessa loistossaan. Jos Nauvon tunnisti helposti, oli tähtitaivaan kohteiden tunnistaminen paljon vaikeampaa. Ilman nykyajan tekniikan ihmeitä, taivaankannen ilmiöitä tunnistavia kännykän appeja, pystyin sentään löytämään tutun Otavan ja sen avulla myös Pohjantähden, tähdistä suunnistamisen keskeisen apuvälineen. Vaikka muut tähdet pyörivät kehää Pohjantähden ympäri, niin Pohjantähti pysyy aina paikallaan. Siksi Pohjantähti osoittaa meille aina mistä pohjoisen suunta löytyy. Tätä tietoa ovat varsinkin merenkulkijat aina osanneet hyödyntää meriä kyntäessään.

Myös loppiainen puhuu tähdestä, jonka tietäjät tunnistivat ja jota seuraamalla lähtivät vastasyntynyttä joulun lasta ihmettelemään ja hänelle lahjojaan viemään. Loppiaisen teksti kertoo: Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” — tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen.

Aikamme maailmassa monet aatteet yrittävät tuoda valoaan elämäämme. Näiden loistetta arvioidessamme on tärkeää tunnistaa ne, ja osata valita niistä se, jota elämässämme lähdemme seuraamaan. Se oma Pohjantähtemme. Tai oma Betlehemin tähtemme. Valinnassamme meitä auttaa päivän antifonin toteamus: Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Merellä me voimme luottaa Pohjantähteen. Elämässämme Jeesuksen ilmaisemaan jumalalliseen kirkkauteen.

o   o   o

30.12.2018 Pyhä perhe (1. sunnuntai joulusta)

KASTE – AVAIN YHTEISÖLLISYYTEEN

Vasta vietetyn joulun puheita kuunnellessa tuntui melkein siltä, että kaikki puheitten kirjoittajat olivat istuneet samassa seminaarissa ja sitten, kukin omalla tavallaan ja omilla painotuksillaan, seminaarin antia puheissaan maailmalle tulkinneet. Olivat kyseessä sitten arkkipiispa Leon tai Palefecin puheet Turun ekumeenisessa joulussa tai paavi Franciscuksen koko maailmalle suunnatut joulupuheet Roomasta, kaikissa peräänkuulutettiin maailmaa nykyään hallitsevan itsekkyyden ja saman mielisten kupla-ajattelun sijaan sellaista uutta ilmapiiriä, jossa ihmiset ja kansat, erilaisina ja monesta asiasta eri mieltä olevinakin, voisivat tuntea aitoa yhteisöllisyyttä.

Myös ensimmäinen joulunjälkeinen sunnuntai puhuu yhteisöllisyyden merkityksestä. Sellaisen yhteisöllisyyden, joka rakentuu joulun lapsen, Jeesuksen seuraamisen varaan. Paavali kirjoittaa: Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana.

Jeesuksen vanhemmat liittivät lapsensa perinteisin menoin kansansa yhteyteen. Meillä kristillinen kaste on vuosisatojen ajan toiminut tällaisena yhteisöllisyyden riittinä. Huolimatta perheen muista taustoista, varallisuudesta tai poliittisesta suuntautuneisuudesta, on kaste liittänyt suomalaiset yhteisen kirkon yhteyteen. Vielä pappisuraani, lähes puoli vuosisataa sitten aloitellessani, liitettiin kasteen kautta luterilaiseen kirkkoomme yli 90 prosenttia (%) kansasta. Kirkon jäsenyys oli samalla osa yhteistä kansallista identiteettiä. Viimeisten vuosikymmenten aikana on sekä kirkkoon kuuluminen että lasten kastaminen pudonnut dramaattisesti. Meitä suomalaisia ei enää, menneitten sukupolvien tapaan, yhdistä yhteinen kirkkomme.

Muutoksesta huolimatta kirkkomme, menneitten sukupolvien tapaan, edelleen tarjoaa erinomaisen välineen yhteisöllisyyden kokemiseen. Joulun puheissa esiin nostetut kristilliset arvot ovat edelleen sellaisia, joiden varaan ihmisen on hyvä elämänsä rakentaa. Lapsensa kasteelle tuodessaan vanhemmat sitovat lapsensa siihen sukupolvia yhdistävään kristilliseen arvopohjaan jota toteuttamaan pyrkiessään menneet sukupolvet ovat meille tämän nykyisen hyvinvointivaltion rakentaneet. Kaste on avain yhteisöllisyyteen, josta kannattaa tiukasti pitää kiinni.

o   o   o

23.12.2018 Herran syntymä on lähellä (4. adventtisunnuntai)

POIKKEUKSELLINEN LAPSI

Jokainen äiti kokee syntymässä olevan lapsensa aivan erityisenä. Niin myös Maria. Hänellä oli kuitenkin vielä muita äitejä suurempi syy aivan erityisen lapsen odottamiseen, olihan hänen raskautensa neitseellisenä jo lähtökohdiltaan ollut varsin epätavallinen ja lisäksi matkaan olivat mahtuneet päivän tekstien kertomat enkelivierailut kummallisine, joskin rahoittavine, viesteineen. Enkeli sanoi Joosefille: Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.

Poikkeuksellista lasta odotettiin. Poikkeuksellisissa olosuhteissa hän syntyi. Poikkeuksellinen onnittelijajoukko yhteiskunnan eri kerroksista, kedon työläisistä ja korkeasti oppineista kävi häntä tervehtimässä. Siinä piisasi Marialle ja Joosefille pohdittavaa. Kun Maria kätki sydämeensä kaiken mitä oli tapahtunut, hän teki Jeesuksen elämän ja tehtävän pohdinnasta ja seuraamisesta elinikäisen tehtävänsä. Sellaiseen joulu kutsuu myös meitä.

Tätä pohdintaa me voimme tehdä vaikkapa joulun keskeisen kysymyksen, onko täällä kilttejä lapsia, avulla. Kun me kipuilemme oman kiltteytemme kanssa, sai kysymys Jeesuksen kohdalla ehdottoman myönteisen vastauksen. Sellainen Jeesus-vauva oli. Ja sellainen hän oli läpi elämänsä. Seimen kiltistä lapsesta tuli sittemmin Isänsä tahtoa kiltisti noudattanut aikuinen. Jeesus teki hyviä tekoja, kertoi viestiä rakkauden, epäitsekkyyden ja yhteisöllisyyden maailmasta, opetti ja paransi. Taivaan Isän tahdon kiltti noudattaminen jatkui Golgatan ristille saakka. Jeesuksen kuuliaisuus Isän tahdolle kulminoitui hänen rukoukseensa Getsemanessa hieman ennen kuin hänet pidätettiin. Hän rukoili: Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan sinä.

Tätä aivan erityisen lapsen osoittamaa aivan erityistä kiltteyttä kutsuu joulu meitä yhdessä Marian, Joosefin, kedon paimenten ja itämaan tietäjien kanssa pohtimaan ja omalta osaltamme myös toteuttamaan. Joulun lapsen seuraajina me voimme kukin, omilla mahdollisuuksillamme ja tavoillamme, toimia sen eteen, että koko maailma, sen luonto ja asukkaat saisivat kulkea kohti nykyistä parempaa tulevaisuutta.

Pekka Turunen tiivistää: Kun ensi kerran joulun äänen, sai korkealta kuulla maa, sen kaiku rauhaa soitti ja Jumalalle kunniaa. Oi saisipa joulun Herra jo rauhan tuoda maailmaan, ois joulumme tosi kerran ja ihmislasten helpompaa.

o   o   o

16.12.2018 Tehkää tie kuninkaalle (3. adventtisunnuntai)

HIMMELI KERTOO TAIVAASTA

Kolmannen adventtisunnuntain keskushenkilö on Johannes Kastaja, joka oli saanut tehtäväkseen valmistaa tietä Jeesuksen tulolle. Päivän tekstilainaukset kertovat:

Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien… …Johannes sanoi: Katsokaa Jumalan Karitsa! Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa he lähtivät seuraamaan Jeesusta… …Johannes vastasi: Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa — Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja… …Johannes vastasi: Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään — Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.

Merenkulkijana haluaisin kuvata Johanneksen paitsi tienraivaajana myös loistona, joka johdattaa meidät joulun lapsen luo. Tällaisena oppaana hän liittyy niihin suunnistamista helpottaneisiin taivaankannen ilmiöihin, jotka olivat tuttuja jo Jeesuksen aikana. Kuten tähdistä suunnistamiseen. Merenkulkijoille Pohjantähti on aina ollut tärkeä kiintopiste. Jeesuksen tulosta iloitsemaan matkanneille itämaan tietäjille tärkein opas oli kirkkaana tuikkinut Betlehemin tähti.

Taivaankanteen ja sen ilmiöihin liittyy tavallaan myös himmeli, tuttu joulukoriste, jonka valmistukseen tänään tutustumme. Liittyy ainakin nimensä puolesta – koristeen nimen germaaninen kantasana Himmel kun merkitsee juuri taivasta. Suomeen Keski-Euroopassakin tunnetun himmelin tie on kulkenut Ruotsin kautta. Kovinkaan suurta mielikuvitusta ei tarvitse voidakseen hahmottaa himmelissä tähtien tuikkeen.

Adventin aikana monet eri asiat ovat johdattamassa ajatuksiamme seimen lapsen luo. Joulukalenterin tasaiseen tahtiin avautuvat luukut kertovat matkan etenemisestä. Joululaulut johdattavat joulun tunnelmaan. Johanneksen tienraivaus- ja valmistelutöiden seuraajina me omien kotiemme perinteisten jouluvalmistelujen myötä liitymme yhdessä koko maailman kanssa valmistamaan Jeesuksen syntymäjuhlaa. Seimen lapsen tullessa päättyy Johannes Kastajan työ. Tie on tullut valmiiksi. Tehtävä päättyy. Ja me pääsemme omien jouluvalmistelujemme jälkeen kylpemään himmelimme alla joulun lapsen kasvojen ihmeellisessä valossa.

o   o   o

9.12.2018 Kuninkaasi tulee kunniassa (2. adventtisunnuntai)

MARKKINOIDEN KIRKOLLISET JUURET

Yhdessä päivän teksteistä todetaan: Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen. Kirkkokäynnit olivat ennen vanhaan tärkeitä tapahtumia. Ei vain siitä syystä, että päästiin jumalanpalvelusta viettämään, vaan yhtälailla myös käyntiin liittyvistä monista muista ilmiöistä. Kirkonmäellä kuultiin viimeisimmät uutiset ja juorut. Kirkonmäellä nuoriso katsoi toisiaan sillä silmällä.

Kun varsinkin suuret kirkolliset juhlapäivät kokosivat kirkonmäelle runsaasti väkeä, oli luonnollista, että myös kauppiaat haistoivat mahdollisuuden menestyksekkääseen kaupantekoon. Tähän tarjosivat kirkkojuhlien yhteydessä pidetyt markkinat hyvän mahdollisuuden. Markkinoilla talonpojat saattoivat myydä kaupunkilaisille omia tuotteitaan.

Markkinat, jotka nykyään elävät omaa elämäänsä oman kalenterinsa mukaan, ovat lähes kokonaisuudessaan irronneet kirkollisista juuristaan. Turun nykyisistä markkinoista, kuten saaristolaismarkkinat, maalaismarkkinat, kansainväliset suurmarkkinat, käsityöläismarkkinat, Heikinmarkkinat, silakkamarkkinat ja Vanhan Suurtorin Joulumarkkinat, vain Heikinmarkkinoilla on jonkin sortin  jälkiä kirkollisestä historiastaan.

Tosin vain nimellisesti. Ajallisesti Heikinmarkkinoiden ajoittuminen syksyyn on perinteestä irronnut, sillä perinteiset Heikinmarkkinat liittyivät Suomen suojeluspyhimyksen, Pyhän Henrikin kunniaksi pidettyihin kirkkojuhliin, joiden vietto alkoi 1200-1300-luvun taiteessa. Talvi-Heikkiä vietettiin Henrikin kuolinpäivänä, 19. tammikuuta ja Kesä-Heikkiä pyhimyksen luiden Turkuun siirtämisen päivänä 18. kesäkuuta.

Melko uutena ilmiönä Turun Vanhan Suurtorin joulumarkkinat kyllä tavallaan liittyvät perinteiseen kirkolliseen markkinaperinteeseen. Sijoittuvathan ne toisaalta aikamme suurimman kirkkojuhlan, joulun, yhteyteen ja toisaalta kirkonmäen tuntumaan. Turun tuomiokirkon edustalla pidetyillä markkinoilla kävi vuonna 2017 kaikkiaan 98.000 ihmistä. Toivottavasti silloin ja myös tänä vuonna, vanhan perinteen mukaan, mahdollisimman monen markkinaretkeen mahtuu mukaan myös käynti Tuomiokirkon jumalanpalveluksessa.

o   o  o

2.12.2018 Kuninkaasi tulee nöyränä (1. adventtisunnuntai)

HOOSIANNA KÄYNNISTÄÄ JOULUN ODOTUKSEN

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.

Nykyisellä joululla on monta alkua, mutta vain yksi tai korkeintaan kaksi päätepistettä. Joulu voi loppua loppiaiseen tai Nuutin päivään, mutta itse kunkin vinkkelistä riippuen, se voi alkaa aika monta eri kertaa.

Perinteinen hyvä Tuomas – loru edustaa joulunalun myöhäisintä määritelmää. Tuomaan päivä kun on joulukuun kahdeskymmenes ensimmäinen (21). Aika monelle, vaikkapa kuorolaiselle tai kauppiaalle, joulun pahin tohina alkaa tuossa vaiheessa, itse asiassa, jo olla takana päin. Ehkä hyvä Tuomas – määritelmä siinä mielessä pitääkin paikkansa, että silloin alkaa olla aika rauhoittua joulun varsinaisen sanoman ääreen.

Mutta ennen Tuomaan päivää joulunaika on ehtinyt alkaa monta kertaa. Uusien joululaulujen kirjoittajat ovat askarrelleet kesähelteellä. Pikkujoulusesonki on käynnistynyt loka-marraskuussa ja kauppojen joulumarkkinat on avattu, ilotulituksien kera, marraskuun puolivälissä.

Kirkollisen perinteen mukainen joulun odotus alkaa tänään – kirkkovuoden ensimmäisenä päivänä, ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Kirkkokansa kokoontuu sankoin joukoin kirkkoihin laulamaan laulua, jolla Jeesus aikanaan toivotettiin tervetulleeksi Jerusalemiin: Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!

Eteneminen jouluun tapahtuu neljän adventtisunnuntain kautta. Runsaat kaksikymmentä päivää on aikaa oman joulun valmistelulle ja yhdessä muiden kanssa jouluvalmisteluihin osallistumiselle. On aika kokoontua ystävien kanssa yhteisille aterioille. On aika etsiytyä joulun tunnelmallisten konserttien äärelle. On aika hankkia lahjat, ruoat ja laittaa koti juhlakuntoon.

Kristillisen joulunvalmistelun ytimessä on Jeesus-lapsi. Kaikki adventin aikana liittyy lapseen, joka jouluaamuna makaa seimessä ja jonka enkelikuoro on kedon paimenille esitellyt maailman Vapahtajana. Paimenten kanssa me adventin aikana suuntaamme kiittäen ja ylistäen seimen äärelle. Tai ihmettelemään, kuten Maria. Adventin päässä meitä odottaa seimi ja seimen äärellä Pyhä Perhe – Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi.

o   o   o

25.11.2018 Kristus, kaikkeuden Herra (Tuomiosunnuntai)

USKON ELÄMÄN JATKUMISEEN

Viimeisen tuomion sunnuntai ei ole niitä kirkkovuoden helpoimpia. Toki me tiedostamme aikamme rajallisuuden. Mutta tiukasti aineeseen kiinnittyneinä meidän on hankala ajatella aikaa aineellisen elämämme jälkeen. Sitä, minne me olemme matkalla. Sitä, mitä ajan tuolla puolen on. Tuonpuoleisen hahmottomuus ei myöskään tee siitä kovin suosittua puheenaihetta. Mieluummin pysytellään ajallisten aiheiden ja tulevaisuudensuunnitelmien parissa.

Ei aihepiiri uskonnon ammattipohtijoillekaan kovin helppo ole ollut. Siitä todistavat muun muassa päivän raamatuntekstien moninaiset yritykset tuonpuoleisen kuvaamiseen: Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun… Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja maa olivat kadonneet, eikä merta enää ollut… Jeesus sanoi: Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän… Jeesus sanoi myös: Taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen, ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.

Yhteistä näille Raamatun kuville iankaikkisesta elämästä on se, että viimeisellä tuomiolla Jumala jotenkin selvittää omiensa joukkoon kuuluvat ja kutsuu nämä luokseen. Kristinoppimme hahmottelee ikuisen elämän näin: Jeesus on luvannut, ettei yksikään, joka uskoo häneen, milloinkaan kuole. Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa. Maallisen elämän aikana ymmärrämme iankaikkisuuden vain vajavaisesti. Kerran näemme Jumalan kasvoista kasvoihin. Hänen luonaan meitä odottaa elämä ilman kärsimystä ja kipua. Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, joissa ei ole mitään pahuutta. Yhdessä kaikkien pyhien kanssa palvelemme Jumalaa ja iloitsemme hänen ikuisesta rakkaudestaan.

Itselleni vielä kristinoppimme hienoa tekstiäkin läheisempi on kirjailijapappi Juhani Rekolan ajatus, jossa hän hienolla tavalla yhdistää ihmettelynsä ihmiselle mahdolliseen uskoon: Uskon, että elämä jatkuu vielä kuoleman jälkeen ja että itsetajunta tulee säilymään silloinkin. Tässä kohtaa oma uskoni on kasvanut ja voimistunut, kun se taas monessa muussa kohdassa on himmentynyt ja käynyt epävarmaksi. — Uskon elämän jatkumiseen, vaikka en kykene antamaan uskolleni muotoa.

Monista teologisista oppilauseista ja kuvausyrityksistä huolimatta aika ajan rajan takana ja iankaikkisen elämän sisältö pysyvät meille salaisuuksina, kunnes sinne kerran, kukin omalla vuorollamme, siirrymme.      

o   o   o

18.11.2018 Valvokaa (Valvomisen sunnuntai)

KUVAMANIPULAATIO PUUTTUU JUMALAN KUVISTA

Valokuva on kiehtonut minua aina. Ensin räpsin kuvia isältäni saamillani vanhoilla kameroilla. Sitten, viisikymmentä vuotta sitten, ostin ensimmäisen kesätyöpaikkani kaikilla ansioillani ensimmäisen järjestelmäkamerani. Minolta SRT101 toimii edelleen, jos valotusmittarin nappipatterin vaihtaa ja perinteistä filmiä jostain löytää. Paljon on kuvia tullut otettua, lähinnä dokumenttia. Valokuvaajaksi, jonka töitä muutkin ihastuneena katselisivat, ei minulla silmää ole riittänyt.

Dokumenttikuvina kuvani kertovat tapahtumista aikoineen, paikkoineen ja ihmisineen. Kuvissa esiintyvät sukulaiset ja ystävät elämän eri juhlatilaisuuksissa. On kuvia ristiäisistä, häistä ja hautajaisista. Kuvia matkoista ja ystävien tapaamisista. Jouluista ja juhannuksista. Kuvien avulla voi palauttaa mieleen menneen maailman tapahtumat. Miltä ihmiset näyttivät, miten he olivat pukeutuneet, millaisessa miljöössä he toimivat. Kun yksi valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mahtuu noihin vuosikymmenten kuviin loputon määrä sanoja.

Kun opin kuvia ottamaan ja tekemään, olivat kuvat aina totta. Toki rajauksia voitiin labrassa tehdä, jokin osa kuvaa saatettiin rajata pois, mutta se, mikä näkyi, oli täsmälleen sellaista, kuin kamera sen oli ikuistanut. Eräänä päivänä katselin kuvia ystäväni häistä 60-luvun lopulta. Kuvat todistivat häätapojen muutoksesta. Ei ollut silloin notkuvaa pitopöytää sen seitsemine sortteineen, mutta tupakkaa oli riittävästi.

Digikuvauksen myötä kuvamanipulaatio on lisääntynyt. Kun valtaosa kuvista nykyään fotoshopataan, ei kaikki kuvassa näkyvä välttämättä ole sitä, mitä se todellisuudessa oli. Poliittisesti kuvamanipulaatiota on toki käytetty kauan oman puolen hyvyyden ja vastustajien huonouden korostamiseen. Viimeisin kuvamanipulaatiokohu saatiin jokin aika sitten, kun Yhdysvalloissa laitettiin liikkeelle presidentin lehdistötilaisuudesta muokattu video, joka pyrki saattamaan presidentille hankalan toimittajan huonoon valoon. Kun ennen kuvaa saattoi pääosin pitää totena, on nykyään joka kuvaan syytä suhtautua jonkinasteisella varauksella.

Totuuden näkemisestä puhuu myös Valvomisen sunnuntain psalmiteksti: Hän, joka on tehnyt silmän – hänkö ei näe?  Ihmisten ajatuksia kuvamanipulaatiolla voidaan muokata, mutta Jumala näkee kaiken, koko elämämme, kaikkine vaiheineen ja tekoineen, muokkaamattomana totena. Siksi meidän tulee, Pietaria lainaten, pyrkiä siihen, että Herra aikanaan voisi havaita meidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja meillä olisi rauha. Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti.

o   o   o

11.11.2018 Kuolemasta elämään (25. sunnuntai helluntaista)

”KUN SAISI KUOLLA TERVEENÄ!”

Asioilla on puolensa ja puolensa. Elämän pituudellakin. Samalla, kun ihmiset haluaisivat elää mahdollisimman pitkään, he pelkäävät pitkän iän sivuvaikutuksia. Saarnaajan kirjasta tälle päivälle lainattu kohta toteaa: Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä, ennen kuin auringon valo, kuu ja tähdet himmenevät — (ja) myllyn ääni heikkenee.

Elämään liittyvä kuoleman pohtiminen ei välttämättä ole nuoren ihmisen keskeisimpiä pohdinnan aiheita. Kuolema vierailee elämässä harvoin. Isovanhemmat voivat siirtyä ajan rajan taa, mutta oma sukupolvi elää täyttä elämää.

Iän karttuminen muuttaa tilanteen. Kuolemaa alkaa pohtia enemmän, kun oman ja itseä lähellä olevien sukupolvien aika alkaa täyttyä. Kuolemasta tulee oleellinen osa arkea. Kuolinilmoituksista hakee tuttujen nimiä.

Syysiltojen ratoksi olen järjestellyt valokuvia. Samalla ajatuksissani tehnyt sitä, mitä ennen ihan konkreettisesti tehtiin, piirtänyt ristejä edesmenneiden kuvien päälle. Yllättävän paljon niitä on ollut. Eräässäkin muutaman vuoden takaisessa kuvassa risti piirtyi viidestä peräti kolmen ylle.

Samalla olen muistellut erilaisia kohtaloita. Joku on nukkunut pois pitkän dementiavaiheen jälkeen. Ollut poissa jo ennen kuin on lopullisesti poistunut. Toinen kamppaillut sairauden kourissa mutta pää terävänä. Seurustellut omiensa kanssa tai tehnyt tärkeitä päätöksiä viimeiseen iltaan asti. Joku on tullut lenkiltä kotiin, mennyt päivänokosilleen ja nukahtanut ikiuneen.

Äkkiseltään voisi ajatella, että dementiaan nukkuneen elämä olisi tullut valmiiksi ja muiden jäänyt kesken. Mutta toisaalta vanha toive, kun saisi kuolla terveenä, näkee asian toisin. Tuskin kukaan haaveilee dementiakodista viimeisenä kotinaan. Ei taida kenenkään elämän tulla ihan valmiiksi, ei edes dementikon, aina jää keskeneräisiä asioita jälkeenjääneiden vastuulle.

On elämä mennyt sitten miten tahansa, sitä koskee päivän lainaus: Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut. Sitä, miten oikean pituinen eletty elämä oli, voidaan arvioida vaikkapa saksalaisen, nuorena syöpään menehtyneen papin, Hannelore Frankin, ajatuksen avulla: Ratkaisevaa ei ole, miten kauan elämme, vaan se, että tiedämme, mitä varten elämme ja että elämme mielellämme, iloisina ja ehyesti. Kiitollisina nautimme tästä elämästä, ja kiitollisina osaamme lähteä, kun hän kutsuu meitä.

o   o   o

4.11.2018 Kahden valtakunnan kansalaisena (24. sunnuntai helluntaista)

PÄÄTTÄJIÄ ETSIMÄSSÄ

Vallan salit ovat tulleet minulle tutuiksi niin yhteiskunnan kuin seurakunnankin merkeissä. Työ politiikan parissa alkoi yhdeksänkymmentäluvun alussa ja jatkuu edelleen. Seurakuntien osalta väännöt jäivät eläköitymisen myötä taakse.

Paljon tuli kokouksissa istuttua. Paljon esittelyjä tehtyä. Oman asian puolesta lobattua. Talousarvioita laadittua. Paljon mietittyä sitä, miten kirkko parhaiten voisi seurakuntalaisiaan palvella. Välillä väännöt toivat makeita voittoja. Välillä taas katkeria tappioita. Sellaista se demokratia on. Enemmistön kanta voittaa vaikka se omasta näkökulmasta tuntuisi sitten miten väärältä tahansa. Eivätkä ne väännöt lopu koskaan. Aina on edessä uuden budjetin ja toimintasuunnitelman teko. Aina nousee uusia ideoita strategiasta, rakenteista, hallinnosta, kiinteistökannasta, toiminnasta ja sen edellyttämistä henkilörakenteista pohdintaan. Välillä väännetään kättä oman talon sisällä, välillä puuttuu kokonaiskirkko tai tuomiokapituli peliin. Paitsi mielenkiintoista on työ hallinnon parissa toisinaan myös suuria tunteita herättävää.

Nyt kirkollisen vallan saleihin ollaan etsimässä uusia päättäjiä. Kirkollisvaalien ennakkoäänestys käynnistyy alkavalla viikolla ja varsinainen vaalipäivä on sunnuntai marraskuun kahdeksastoista.

Historian kaikuina seurakunta on helppo mieltää pappisjohtoisena. Entisinä aikoina oli kirkkoherra yhteisössään merkittävä vaikuttaja, joka papillisella viisaudellaan piti huolta laumastaan. Mutta itse asiassa seurakunta on jäsentensä yhteisö, jota palvelemaan seurakunnan työntekijät on valittu. Seurakunnassa seurakuntalaisilla on suuri valta johtaa seurakuntaansa itselleen mieluisaan suuntaan. Kuten politiikassa, on kirkossakin eri tavoin toimintaa painottavia ryhmiä. Jotta oma näkemys seurakunnasta pääsisi toteutumaan, on tärkeää valita sitä johtamaan ihmisiä, jotka jakavat saman seurakuntanäyn, jota itse pitää hyvänä. Siksi on tärkeää käyttää ääntään tulevissa vaaleissa. Seurakuntalaisten vallassa on seurakunnan ilme.

Päivän antifoniin on kirjattu Taivaan Isän ajatus: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Vaikka Taivaan Isä sen meille antaa, sen käytännön toteuttaminen jää meidän ihmisten vastuulle. Parasta vastuunkantoa on osallistuminen. Kun seurakuntavaaleissa äänestysprosentti useimmiten on jäänyt kohtuullisen vaatimattomaksi, on jokaisella äänellä sitä suurempi painoarvo. Ei kun äänestämään!

o   o   o

28.10.2018 Antakaa toisillenne anteeksi (23. sunnuntai helluntaista)

ELÄMÄ ON LIIAN LYHYT UNOHTAMISEEN

Maailman kaikkien ihmisten tapaan en ensimmäisistä elinvuosistani muista mitään. Vanhojen valokuvien kautta olen toki päässyt myös noihin unohdettuihin vuosiin vilkaisemaan. Ensimmäiset muistikuvani ovat runsaan kuudenkymmenen vuoden takaa, jostain viiden kuuden vuoden iästä. Yksi kirkkaimmista liittyy kesään ja isoisääni. Me lapset vietimme kesää isovanhempien luona. Pienellä soutuveneellä lähdimme hakemaan maitoa järven takana olleelta tilalta, kun isoisä teki soutuveneestä purjeveneen nousemalla seisomaan ja avaamalla päällystakkinsa purjeeksi. Vallan hurjaan vauhtiin siinä tuskin päästiin, mutta kuva purjehduksestamme syöpyi elävästi mieleen.

Elävä se muistikuva on edelleen. Kuten niin monet muutkin elämän tärkeät tapahtumat. Iloiset ja surulliset, onnistumiset ja epäonnistumiset. Ja vaikka niiden tapahtumista on kauan, ne eivät kaukaisilta tunnu. Elämä on liian lyhyt tärkeiden tapahtumien unohtamiseen.

Eivätkä unohdu nekään, joiden soisi mielestä pyyhkiytyvän. Ne hetket, jolloin on tullut kohdelluksi väärin tai kohdellut muita väärin. Tapahtumat, joiden muistoihin sisältyy katkeruutta tai vihaa.

Näihin hetkiin kirkkovuoden päivän teema, antakaa toisillenne anteeksi, pureutuu. Jeesus opetti: Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Päivän antifoni puolestaan toteaa: Viha ajaa ihmiset toisiaan vastaan, rakkaus peittää paljotkin rikkomukset.

Onnelliset muistot voimaannuttavat. Vihaa ja katkeruutta sisältävät ovat elämän tuhovoima. Ja kun niitä ei voi unohtaa, on niiden kanssa työskenneltävä. Jumalan rakkauden kokeneet saavat siitä voimaa vihansa työstämiseen, Johanneksen sanoin: Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. — Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.

Sellainen, jolle kristillinen rakkauden teologia on vierasta, saattaa pystyä työstämään elämäänsä vaikkapa viikon vieraamme meille esittelemän logoterapian avulla.

o   o   o

21.10.2018 Uskon perustus (Uskonpuhdistuksen muistopäivä)

MAUTONTA SUOLAA?

Kaupungin vauraus perustui suolaan, kertoi opas. Siihen aikaan suola oli kultaakin arvokkaampaa. Ja kaupungin sijainti erityisen suolaisen Adrianmeren rannalla mahdollisti aarteen tuottamisen merestä ja sillä tehtävän laajan kaupan. Aikanaan Dubrovnik eli suolasta – tänään sen vauraus perustuu turisteihin.

Suolan harvinaisuutta ja merkitystä menneen ajan maailmassa ei helposti tule ajatelleeksi kiikuttaessaan kotiin muutaman euron hintaista suolapurkkia. Mutta suola oli ensimmäisiä kaupankäynnin kohteita, suolaa käytettiin maksuvälineenä ja suolan uskotaan olleen ihmiskunnan yksi ensimmäisistä verotuksen kohteista. Tarinan mukaan suolan puute johti 1500-luvulla hapansilakan keksimiseen; kun varattu suolamäärä ei riittänyt kalamäärän kunnolliseen säilömiseen, siitä, osittain mädäntyessään syntyi vielä nykyäänkin säilykkeenä myytävä tuote.

Suolasta puhuu myös päivän lainaus Raamatusta: Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se  heitetään menemään ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.

Tätä vertausta olen pohtinut. Nykyään kaikissa kaupan tuotteissa on joku parasta ennen päivä. Myös mausteissa. Usein käy niin, että vaikka mausteita ei kovin suuria purkillisia kotiin osteta, ei niiden käyttö sittenkään ole niin suurta, että ne parasta ennen päivää käytettyä tulisivat. Kodin maustehyllyn tarkistus tuo lähes aina eteen purkkeja, joista parasta ennen päivä on ohitettu jo aikoja sitten. Mutta onko se mauste siitä miksikään mennyt? Mitä voi suljetussa purkissa tapahtua rutikuivalle pippurille?

Tai suolalle. Miten ihmeessä suola, joka käytännössä ikuisesti on meressä tai kalliossa odottanut hyödyntämistään, muuttuu ihmisen käyttöönottotoimenpiteiden, kuivaamisen, louhimisen, kuljetuksen ja purkituksen jälkeen tuotteeksi, jonka kylkeen lyödään parasta ennen päivä?

…jos suola menettää makunsa, kyselee teksti. Mutta menettääkö se makunsa ja jos niin miten? Siinä sitä riittää maustehyllyn äärellä pohdittavaa.

o   o   o

14.10.2018 Jeesuksen lähettiläät (21. sunnuntai helluntaista)

SANAA ILMOJEN TEITÄ

Uutisissa kerrottiin uusimman pitkänmatkanlentokoneen välilaskuttomaksi lentoajaksi  jopa seitsemäntoista (17) tuntia. On siinä melkoinen ero Wrightin veljesten kaksitoista (12) sekuntia kestäneeseen ensilentoon 115 vuotta sitten, joulukuussa 1903.

Ilmailun historia kertoo ihmisen kutakuinkin ikuisesta kaipuusta ilmojen teille. Mukaan mahtuu leijoja, tornista hyppäämisiä, Leonardo da Vincin suunnitelmia, vety- ja kuumailmapalloja ja ilmalaivoja.

Ilmaan pääsemisen haasteen ohella ilmaan piti päästä sotilaallisista syistä. Ensin ilmasta tarkkailtiin taisteluja, sitten ryhdyttiin ilmassa taistelemaan. Ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarien yllä leijuu mielikuva herrasmiestaistelijoista, joilla ei vallan suurta merkitystä sodan lopputulokseen ollut. Toisessa maailmansodassa lentokoneilla oli jo ratkaiseva rooli sekä miehistönkuljetuksissa että ennen muuta pommituksissa.

Sotien jälkeen siviili-ilmailusta on kehittynyt aikamme nopeita matka-aikoja suosivan ihmisen keskeinen matkustamisväline. Euroopan kaupunkeihin kestää muutaman tunnin. Eivätkä kaukomaatkaan ajallisesti kovin kaukana enää ole. Maailmalaajuisesti matkustajamäärät ovat huimia kun päivittäisen lentojen määrän arvioidaan olevan jossain 60.000 ja 100.000 lennon välissä. Jonkinlaisen kuvan ilma-alusten määrästä saa vaikkapa kännykköjen lentotutkista; komeasti konepilvi peittää suuren osan maailmaa.

Kirkkovuoden päivän tekstit kehottavat viemään viestiä Jumalan valtakunnan kunniasta ja Jumalan mahtavista teoista, minne ikinä Jumala sanansaattajansa lähettää. Myös tähän tehtävään lentokoneet on valjastettu. Lähetyslentäjien kansainvälinen järjestä, MAF, syntyi toisen maailmansodan jälkeen, kun joukko sodasta palanneita lentäjiä ja mekaanikkoja ryhtyi pohtimaan, kuinka lentokoneita voisi käyttää ihmisten auttamiseen. Suomen MAF perustettiin vuonna 1976. Järjestön tehtävänä on auttaa hengellisiä ja humanitaarisia järjestöjä tarjoamalla näille ilmakuljetuspalveluita. Tärkeintä on kuitenkin, päivän teeman mukaan, toimia Jeesuksen lähettiläinä ja  levittää evankeliumin sanomaa niin, että päivän antifonista tulisi totta yhä suuremmassa osassa maailmaa: Siunatkoon Jumala meitä, ja palvelkoot häntä kaikki maan ääret.

o   o   o

7.10.2018 Usko ja epäusko (20. sunnuntai helluntaista)

OSAAMISESTAAN ONNELLISET

Olo oli kuin Gulliverilla Lilliputtien maassa. Pienessä verstaassa kaikki työkalut olivat pieniä: vannesaha, höylä ja sorvi. Yhtälailla pieniä olivat materiaaliniput: puuta, kangasta ja lankaa. Eivätkä suuria olleet työn tuloksetkaan – laivojen pienoismallit, joita ystäväni on vuosien ajan harrastanut. Vain laivojen rakentamiseen käytetty aika ei ollut pientä; yhden mallin  tekemiseen kaikkine pikkuriikkisine yksityiskohtineen saattoi mennä vuosikin. Mutta pienoismallin tekijällä ei ole kiire. Vuosien mittaan hioutuneista käden taidoistaan nauttien hän tekee malleja pääosin itselleen. Työn ilo syntyi osaamisesta.

Yhtä innostunut, kuin me, päästessämme katsomaan ystäväni pienoismalleja, oli hän itse päästessään Nauvon merenkulkutaloon katsomaan ehkäpä maineikkaimman pienoismallien rakentajamme, nauvolaisen Åke Sandvallin malleja ja niiden rakentamiseen käytettyjä työkaluja. Lämpimästi suosittelen käyntiä Nauvon merenkulkutaloon kaikille niillekin, jotka siellä vielä eivät ole käyneet.

Vuosina 1920-1993 eläneestä Sandvallista ei moni ole kuullut, vaikka on todennäköisesti hänen tekemiinsä malleihin törmännyt. Niitä kun ovat muun muassa Turun tuomiokirkon Turku-laiva, Mikaelinkirkon Varma-laiva sekä Seilin ja Västanfjärdin kirkkolaivat. Kotikylänsä Nauvon kirkon kirkkolaivaa, priki Aidia, Sandvall piti rakkaimpana työnään. Käden taitajat iloitsevat aikaansaannoksistaan. Silloin ei ole niin väliä, vaikka oma nimi jäisikin pikkuisen katveeseen. Ehkä joku tämän kolumnin jälkeen muistaa Tuomiokirkossa, Turku-laivaa katsoessaan, Åke Sandvallin nimen tai lähtee retkelle Nauvoon. Jos ei muista, niin upea malli kyllä itse puhuu puolestaan.

Ajattelen, että käden taitojen taitajat, kuten vaikka pienoismallien tai soitinten rakentajat, kellosepät, kuvanveistäjät, taidemaalarit ja tekstiilitaiteilijat osaavat olla onnellisia erityisistä taidoistaan ja sellaisina myös elämäänsä tyytyväisiä.

Jokaisesta meistä löytyy jotain tyytyväisyyttä luovaa osaamista. Kun elämä potkii päähän, eikä kaikki mene niin kuin Strömsössä, kannattaa keskittyä siihen, vaikka se aina ei helppoa olisikaan. Elämän laadun kannalta se joka tapauksessa on paljon parempi vaihtoehto, kuin se meille niin luonteenomainen vaikeuksiin ja valittamiseen keskittyminen, josta päivän teksti kertoo Israelin kansan nuristessa Moosekselle autiomaan olosuhteista: Täällä ei ole leipää eikä vettä. Aina vain tätä samaa kurjaa ruokaa.

o   o   o

30.9.2018 Jumalan sanasaattajat (Mikkelinpäivä)

JEESUKSEN LÄHETYSKÄSKYN TOTEUTTAJAT

Sataviisikymmentä (150) vuotta sitten, lähtivät ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat Ambomaalle, nykyiseen Pohjois-Namibiaan. Tulokkaisiin, valkoisiin noitiin, suhtauduttiin toisaalta kiinnostuneesti, olihan näillä matkassaan heimokuninkaille entuudestaan tuntemattomia, hyödyllisiä, voimia, kuten lääkkeitä, ilmapuntareita, aseita ja monenlaista tietotaitoa. Toisaalta tulokkaiden tiukka vastustus orjakauppaa kohtaan aiheutti heille ongelmia.

Työ eteni hitaasti ja 1880-luvun taitteessa suomalaiset ehtivät jo harkita poislähtöä. Vasta 1920-luvulle tultaessa kristittyjen määrä alkoi kasvaa ja sadan vuoden työn jälkeen puolet amboista oli kristittyjä.

Lähetystyön vaikutuksia Ambomaalla pohtiessaan toteaa aiheesta väitellyt historiantutkija Kari Miettinen kristinuskon merkinneen Afrikalle hyvin paljon sekä hyvässä että pahassa. Hyvää on muun muassa ollut koulujen ja terveydenhuollon kehittäminen. Toisaalta pesuveden mukana on afrikkalaisesta kulttuurista kitketty pois myös paljon hyvää.

Mitään vallan helppoa tehtävää ei Jeesus kaste- ja lähetyskäskyssään omilleen antanut: Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Pulmiahan siitä syntyy, kun tätä käskyä suomalaisen, luterilaisen ja usein vielä herätystaustaisen kristillisyysnäkemyksen pohjalta lähtee vieraan kulttuurin pariin julistamaan. Sitä luontaista taitoa uskonnolliseen pelinlukuun, jota Paavali osoitti Ateenan Areiopagilla, ei välttämättä kaikilla innokkailla Afrikkaan lähteneillä ollut. Areiopagilla Paavali ensin kuunteli pitkään ja perusteellisesti paikallisten uskonnollista pohdintaa ja vasta sitten lähti Jeesuksen käskyä toteuttamaan: Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.

Mikkelinpäivä kertoo Jumalan sanansaattajista. Sitä lähetystyöntekijät ovat olleet ja edelleenkin ovat. Lähetyskentillä paikalliset asettavat heille sen saman kysymyksen, jonka Joosua päivän tekstissä Jumalan lähettiläälle: Oletko meikäläisiä vai vihollisiamme? Siihen kun osaa oikein vastata ja sen mukaan toimia, voi työkin menestyä.

o   o   o

23.9.2018 Kristityn vapaus (18. sunnuntai helluntaista)

JEESUS – NUORISON RADIKALISMIN ESIKUVA

Tänä vuonna on muisteltu menneitä. Maailman hullusta vuodesta, 1968, kun on päässyt vierähtämään pyöreät viisikymmentä (50) vuotta. Yhteen vuoteen mahtui poikkeuksellisen suuri määrä sen ajan nuorison ja ihmiskunnan yhteiseen muistiin jääneitä tapahtumia. Vuosi muistetaan Martin Luther Kingin ja Bobby Kennedyn salamurhista, maailmanlaajuisesta opiskelijaradikalismista kotimaisine Vanhan valtauksineen, Prahan keväästä ja sen tukahduttaneista venäläisistä panssareista sekä Vietnamin sodasta. Vuonna 1968 halusi maailman nuoriso kyseenalaistaa vanhan maailman ja luoda tilalle jotain uutta ja parempaa.

Vallan uusi yhdistelmä nuoriso ja radikalismi ei kuitenkaan ole. Päivän tekstissä aikansa nuoret radikaalit, Jeesuksen opetuslapset, löytyvät samoista puuhista. Teksti kertoo: Jeesus kulki kerran sapattina viljapellon laitaa, ja hänen opetuslapsensa alkoivat kulkiessaan katkoa tähkäpäitä. Silloin fariseukset sanoivat: ”Katso nyt! Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?”.  — Kun aikalaiset närkästyivät opetuslasten touhusta, puolusti Jeesus – itsekin radikaali – heitä sanoin: Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Hölmöt tavat ja määräykset saa kyseenalaistaa ja korvata paremmilla.

Vanhemman väen hiljalleen tyytyessä elämänsä aikana luomaansa elämäntodellisuuteen, kuuluu nuorison olemukseen muutoshalu kaiken kyseenalaistamisineen. Hyvä niin, sillä ei maailma vielä mitenkään valmis ole.

Kuusikymmentäluvun radikalismia sivistyneemmin toimii muutoksen eteen Kirkon Ulkomaanavun yhteydessä toimiva nuorten ja nuorten aikuisten Changemaker-vaikuttamisverkosto. Globaalia oikeudenmukaisuutta, rauhaa, ihmisoikeuksia ja luonnon hyvinvointia edistävän vaikuttamistoiminnan kohteina ovat poliitikot, yksittäiset ihmiset, yritykset ja kirkko, joiden tekemät päätökset vaikuttavat yhteiseen maailmaamme. Ihmisen aiheuttamat ongelmat voi korjata vain ihminen itse.

Nuorison halu muutokseen on katoamaton luonnonvara. Hyvä niin. Sillä huonosti meidän muuten kävisi.

o   o   o

16.9.2018 Jeesus antaa elämän (17. sunnuntai helluntaista)

ELÄMÄ VEDEN VARASSA

Päivän lainaus Jesajan kirjasta osuu ja uppoaa: Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään.

Toukokuussa istutin mökin pihalle jonkusen kymmenen neliötä uutta nurmikkoa. Vaikka sateita ei tullut, iti nurmikko ahkeralla kastelulla ihan kelvollisesti. Kasvu ja vahvistuminen vaativat kastelua koko kesän. Muualla pihamaalla vanha nurmikko alkoi ruskistua. Päivä päivältä enemmän. Pahimmillaan valtaosa pihan nurmikosta oli kuivunut. Minkäs sille teit! Mutta uudesta nurmikosta pidin hyvää huolta ja niin ruskealla pihamaalla oli pari oikein kaunista vihreää plänttiä.

Vaikka lämmintä ja kuivaa riitti, alkoi aamukaste elokuussa tuoda maalle sen kaipaamaa kosteutta. Hiljalleen kuivuneesta maasta alkoi työntyä esiin uutta ruohoa. Eihän siitä hyvää tullut, mutta joka tapauksessa pihan yleisilme muuttui vihreämmäksi ja lopulta oli aika ottaa käyttöön koko kesän käyttöään odottanut ruohonleikkuri. Aivan konkreettisesti olin saanut nähdä, miten aamukaste virvoitti maan ja palautti kuolleet elämään.

Pihapiirin nurmikko-ongelmat ovat kuitenkin vain kosmetiikkaa maanviljelijöiden oikeiden pulmien rinnalla. Huonon viljasadon ohella nosti kuiva kesä keskusteluun karjan kohtalon. Elokuun uutisoitiin, että karrelle palaneiden karjalaitumien vuoksi joudutaan eläimille jo nyt syöttämään säilörehua. Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että koska ruokaa ei kaikille riitä, joudutaan tiloilla tekemään jopa pakkoteurastuksia. Ja kun koko Eurooppa on kärsinyt poikkeuksellisesta kuivuudesta, ei tuontirehustakaan tarvittavaa apua saada.

Elokuussa ajateltiin vielä, että kunnon sadekausi voisi jotain pelastaa. Mutta sellaista ei tullut. Eikä aamukaste, vaikka pystyy pihanurmikon jotenkin vihertämään, riitä rehua karjalle kasvattamaan. Niinpä karjankasvattajien on mietittävä kuinka paljon ruokaa on tarjolla ja mitoitettava laumansa sen mukaan ja samalla rukoiltava virren 572 sanoin Taivaan Isää antamaan maanviljelyn ja karjankasvatuksen kannalta tulevana vuonna tätä kesää suotuisamman satokauden: Taas kukkasilla kukkulat, oi Herra, kaikki vyötät ja laumat lukemattomat taas laitumilla syötät — On täynnä vettä virtasi, janoiset siitä juotat ja runsaan siunauksesi maan kasvulle nyt tuotat.

Sillä jo Paavali tiesi, että omasta erinomaisuudestamme huolimatta tämä elämämme kaikkineen lopulta on aina korkeemmassa kädessä: Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun.

o   o   o

9.9.2018 Jumalan huolenpito (16. sunnuntai helluntaista)

LUONNON HÄTÄ ON IHMISEN HÄTÄ

Auringonpalvojille mennyt kesä oli upea. Kun mittausjaksoksi otetaan touko-elokuu, oli eletty kesä mittaushistorian lämpimin. Tosin hellepäivien osalta, ellei niitä nyt sitten vielä tulee lisää, jäimme muutamalla vuoden 2002 ennätyksestä; nyt niitä on ollut 63, silloin 65. Yhtä kaikki. Lämmöstään mennyt kesä muistetaan.

Lämpömittarin sitkeällä keikkumisella kolmenkympin nurkilla oli myös kääntöpuolensa. Helle ahdisti. Unen sijaan yöt muuttuivat sängyssä kieriskelemiseksi. Ilmalämpöpumppujen viilentävän vaikutuksen luo hakeuduttiin. Ihmisille tarjottiin jopa mahdollisuus viettää viileä yö marketin lattialla.

Eikä luontokaan paahteesta nauttinut. Ensin kuivui nurmikko. Ja kun sadevedestä ei ollut apua, alkoivat myös kesäkukat ja puutarhan kasvatusyritelmät hiljalleen kuihtua. Eipä siinä paljoa ollut tehtävissä. Kummallista oli kuitenkin, että vedenpuutteesta huolimatta marja-aronia teki hyvän sadon, omenoita näyttää tulevan valtavasti ja tyrniäkin enemmän kuin koskaan. Luonto on yllätyksiä täynnä.

Maanviljelijöitä kesä koetteli. Yksi tuttava kertoi herneenviljelyn onnistuneen osittain siksi, että sitä kylvetään sektoreittain. Juhannuksen ajan sade mahdollisti ainakin yhden sadon. Maanviljelijä tuskaili viljan jo menneen ja samoin käy perunalle. Ei paljon naurata, totesi. Maan hallitus on varaamassa merkittäviä summia kuivuuden aiheuttamien tuhojen korvaamiseen. Luonnon hätä on myös ihmisen hätä.

Kansainvälisen kaupan ansiosta ruokaa sentään riittää huonoinakin aikoina. Sataviisikymmentä (150) vuotta sitten oli toisin, kun katovuosien aiheuttama nälkä, pettuleivästä huolimatta, surmasi joukoittain suomalaisia.

Myös päivän raamatuntekstissä ollaan kuumuuden ja kuivuuden aiheuttamien ongelmien keskellä. Autiomaassa kohti luvattua maata matkalla olleet israelilaiset nurisivat Moosekselle ja Aaronille: te olette tuoneet meidät tänne autiomaahan tappaaksenne nälkään kaikki nämä ihmiset. Jumala vastasi narinaan antamalla heidän ravinnokseen mannaa. Se muistutti korianterin siemeniä, mutta oli valkoista ja maistui hunajaleivältä. Israelilaiset söivät mannaa neljäkymmentä vuotta, siihen saakka, kun he tulivat asutuille seuduille.

Huolestuttavaa nykyajassa on kuitenkin se, että tiedemiesten laajan yhteisymmärryksen mukaan ihmisen oma toiminta edesauttaa luonnon nykyistä pahoinvointia. Ilmastomuutos ei ole leikin asia ja jos sille jotain voidaan tehdä, on se myös syytä tehdä. Ihminen on asetettu viljelemään ja varjelemaan luontoa. Jos varjelusta ei pidetä huolta, ei taida mannastakaan enää apua olla. Luonto, jonka me hylkäämme, ei meitä voi ravita.

o   o   o

2.9.2018 Kiitollisuus (15. sunnuntai helluntaista)

SYKSYN SURUMIELINEN HÄMÄRYYS YHDISTÄÄ

Monet pienet merkit kertovat syksyn tulosta. Aamulla nurmikko on raskaan kasteen kostuttama ja meren yllä leijuu sume. Koko kuivan kesän sitkeästi aikaansa odottaneet sienet nousevat maasta. Suurin osa linnuista on lähtenyt kohti etelää, mitä nyt kurjet nautiskelevat puituun peltoon jääneitä herkkuja. Sade on huuhtonut laiturin puhtaaksi lokkien ulosteista. Lyhenevässä päivässä valon väri näyttää kevättä erilaiselta eikä puuskaisen kova tuuli enää helli ihoa. Viimeisinä puutarhan marjoista tyrnit kultaavat maiseman ja houkuttelevat hitaaseen poimintaan. Maiseman yllä leijuu luopumisen alakuloinen tunnelma.

Syyslaulussaan Erna Tauro kuvaa onnistuneesti syksyn tunnelmaa ja olemusta. Esko Elstelän suomennoksessa sanat kuuluvat: Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa. Illat sammuvat kylmään hämäryyteen. Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa syksyiltani yksinäisyyteen.

Kaiken lohduttomuuden keskellä on syksyssä toinenkin puolensa. Lapsille se merkitsee ystävien tapaamista koulutyön taas käynnistyessä. Myös aikuiset lähtevät kesän energialla latautuneita talven töihin ja harrasteisiin. Kesästä on sekä vaikea että helppo luopua. Vaikeaa, koska se on yksi luopuminen elämän monien luopumisten sarjassa. Helppoa siksi, että sen voimin jaksaa, uutta kesää odotellessa, lähteä kohtaamaan syksyn, joulunajan ja kevään monet mielenkiintoiset tapahtumat ja haasteet.

Itse kuulun syysihmisiin. Syksyn pimenevät illat ja kesän energia innostavat tarttumaan uusiin haasteisiin. Aivan samoin kuin koulu- tai opiskeluaikana syyslukukauden käynnistyessä tai työn vuosina leirikesän jälkeen normaaliin työelämään palattaessa. Saman kokemuksen taitavat aika monet jakaa, vaikkapa ne kuorolaulajat, jotka näinä päivinä aloittavat valmistautumisensa nyt jo yllättävän lähellä olevien talven juhlien, itsenäisyyspäivän ja joulunajan esiintymisiin.

Yhteen kesän kokemuksia rikkaampina kokoontuessaan he omalla tavallaan toteuttavat tälle päivälle valittua kirkkovuoden kiitollisuuden teemaa, josta psalmin kirjoittaja sanoo näin: Hyvä on Jumalaamme sävelin kiittää. Ihanaa on virittää ylistyslaulu.

o   o   o

26.8.2018 Lähimmäinen (14. sunnuntai helluntaista)

RAKASTAMISEN TAITO

18.8.18. Viime viikon lauantaille osui numerosarja, joka innosti häitään suunnittelevia sijoittamaan häänsä juuri sille päivälle. Päivämäärä kun  on helppo muistaa ja on sama lähtee sitä sitten lukemaan alusta tai lopusta.

Itsekin pääsin viikonloppuna vihkimisen suorittamaan. Ajaessani saariston mökiltä kohti hääpaikkaa, löytyi matkan varrelta häitten opastuskylttejä kutakuinkin jokaiseen mahdolliseen häätaloon. Päivän käyttökelpoisuutta hääjuhlien järjestämiseen lisäsi päivän osuminen lauantaille, kun muut vastaavat, kuten 9.9.99 tai 12.12.12. osuivat keskelle viikkoa. Toki, viikonpäivästä huolimatta, olin vihkihommissa niistäkin molempina.

Avioliiton solmiminen on elämän suurimpia asioita. Siksi häitä valmistellaan jokaista yksityiskohtaa miettien pitkään ja huolellisesti. Suuren päivän pitää näyttää häävieraille, miten tärkeästä askeleesta naimisiin menossa on kyse. Luvataan alttarin edessä sitten rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä tai hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti, sisältyy tahtomiseen Ruutin kirjasta tämän päivän teksteihin päätynyt lause: Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Alttarin edestä lähdetään loppuelämän mittaiselle yhteiselle matkalle.

Huolimatta vahvasta uskosta liiton pysyvyyteen, päättyy varsin moni liitto eroon. Rakastumisen huuma vie kyllä alttarille tahtomaan, mutta arjen todellisuudessa huuman voima hiipuu ennemmin tai myöhemmin. Rakastumisen korvaaminen rakkaudella vaatii työtä, johon rakastuneena ei välttämättä ole osannut varautua. Rakkaus on työtä. Rakkaus on esiin nousevien ongelmien ratkaisemista yhdessä. Rakkaus on toisen huomioimista ennen muuta silloin, kun tämä sitä vähiten ansaitsee. Rakkaus kestää erimielisyydet, kiukunpuuskat ja mökötykset. Rakkaus löytää yhteisen polun pään, silloin kun se on päässyt elämän murheitten taakse katoamaan.

Tällaista rakkautta yrittää Paavali rakkauden korkeaveisussa kuvata kirjoittaessaan:  Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Tai kun hän kirjoittaa Kolossalaisille: Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne; antakaa toisillenne anteeksi, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.

Rakkaus eri muodoissaan on parisuhteen tärkein voimavara. Se johdattaa puolisot yhteen saamalla nämä rakastumaan toisiinsa ja pitää heidät yhdessä muuntuessaan yhteisen arjen ylläpitäväksi rakastamisen taidoksi.

o   o   o

19.8.2018 Jeesus, parantajamme (13. sunnuntai helluntaista)

APTEEKKIMUSEO – PILLERINPYÖRITTÄJÄN PUTIIKKI

Qwenselin talo, nykyisen Turun vanhin, omavaraistalouden ajalta säilynyt porvaristalo, nousi Aurajoen rantaan noin vuonna 1700. Nykyään talossa sijaitsee Turun Apteekkimuseo. Jos ette vielä siellä ole ehtineet piipahtaa, niin voin käyntiä suositella. Apteekkihistorian ohella kun talossa pääsee tutustumaan myös siihen, millaisilta entisajan porvariskodit Turussa näyttivät. Apteekkimuseon kokonaisuuteen kuuluu materiaali- ja yrttihuone, kaksi laboratoriota ja offiini, jossa on nähtävillä Suomen vanhin säilynyt apteekkisisustus.

Mauri Kunnas on mainiolla tavalla kuvannut Apteekkimuseon kirjassaan ”Koiramäen lapset kaupungissa”. Hyllyjen purkit ja laatikkojen rivit sisältävät monenmoisia aineita mitä erilaisimpiin vaivoihin. Toki monet niistä muistuttavat enemmän luonnonparannuksen, kuin klassisen lääketieteen konsteja. Niinpä iilimadoilla saatiin ikenestä imettyä pois pahaa verta ja rintasokeri toi vähintäänkin hyvän mielen.

Mielenkiintoisen kokonaisuuden muodostaa pillereiden valmistaminen. Pellavapohjaiseen tahnaan sekoitettiin kuhunkin erilaiseen vaivaan sopivat lääkekasvit, yrtit ja rohdot, josta sitten pillerilaudan avulla muotoiltiin sopivan kokoiset pillerit. Ja kun kerran pillerit apteekista oli ostettu, vaikuttivat ne tietystikin parantavasti – joko ihan oikein tai vähintäänkin lumevaikutteisesti. Ihan toimivaa tietoa lääkerohtojen vaikutuksista kyllä tuon ajan apteekkareilla oli, joten kyllä apteekin pillereillä varmaan pääosin ihan toimivia vaikutuksia oli, joskin annostelun kanssa oli syytä olla tarkkana. Kökarin luostarista muun muassa muistan kerrotun, miten siellä käytettiin hullunkaalia hammassärkyyn. Pieninä annoksina se toimi toivotusti, joskin saattoi aiheuttaa hallusinaatioita. Mutta suurina annoksina saattoi aiheuttaa kuoleman.

Päivän evankeliumitekstissä on Jeesus Apteekkimuseon apteekkarin pillerinpyöritystä vastaavassa apteekkarin työssä parantaessaan syntymästään asti sokeana olleen miehen. Teksti kertoo: Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: Mene Siloan altaalle ja peseydy. — Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.

 Raamatun kertomuksen mukaan Jeesuksen näönparannuslääkkeessä vaikuttavin ainesosa oli sana. Mies uskoi Jeesuksen sanaan ja toimi sen mukaan. Edelleenkin paranemista edesauttaa, jos vaikuttavan lääkeaineen ohella potilas, päivän psalmitekstin mukaan, myös uskoo sen parantavaan vaikutukseen: Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin avuksi ja sinä teit minut terveeksi.

o   o   o

12.8.2018 Itsensä tutkiminen (12. sunnuntai helluntaista)

KUN ODOTTAMATON SÄRKEE ELÄMÄN YMPYRÄT

Lintulan luostarin hautausmaalla odottaa aina kannella peitetty tyhjä hauta seuraavaa lähtijää. Elämässä on syytä muistaa, että sillä on myös loppunsa.

Jokin aika sitten hankin imatralaisen taiteilijan, Sinikka Hurskaisen, pienen naivistisen taulun, jonka nimi on myöhästynyt luokkakokous. Siinä haamut ovat kokoontuneet muistelemaan menneitä. Elämän loppuminen merkitsee myös sitä, että siitä ajasta, joka meille on annettu, on syytä pitää hyvää huolta. Tehdä sitä, mistä on haaveillut. Pitää yhteyksiä niihin ihmisiin, jotka ovat tärkeitä. Liian pitkälle kun unelmiaan siirtää, siirtyvät unelmat haamujen maailmaan. Myöhästynyt luokkakokous viestittää minulle samaa, kuin avoin hauta Lintulassa. Elämällä on aikansa, paikkansa ja loppunsa.

Saman pohdinnan äärelle johdattaa itsensä tutkimisen sunnuntain lainaus Jesajan kirjasta: Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen — se iskee — jokaiseen murtumattomaan muuriin… Ylpeä ihminen nöyrtyy, hänen täytyy taipua, korskeat miehet vaipuvat maahan.

Elämän kiireen keskellä ei elämän päättymistä oikein ehdi pohtia. Allakka täyttyy toteutumistaan odottavista tapahtumista; ystävätapaamisista, yhdistysten kokouksista, kulttuurista ja matkoista. Päättymättömiin.

Ajan rajojen todellisuuden hahmottaa vasta, kun lähipiirissä tai omassa elämässä odottamaton katkaisee arjen tulevaisuussuunnitelmat. Joskus se tapahtuu nopeasti, joskus se taas hitaammin. Kummitätini menehtyi hetkessä, isäni kolmessa viikossa. Ja sitten on niitä, joiden arjessa vakava sairaus piipahtaa ja poistuu tai jää osaksi arjen elämää lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi.

Matti Nykäsen mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa. Niinpä. Mutta jotta se sitä olisi, se edellyttää oman itsensä, elämäntapansa ja arvojensa jatkuvaa tutkimista elämän lahjan antajan peilin ääressä.

o   o   o

5.8.2018 Etsikkoaikoja (11. sunnuntai helluntaista)

TINKAAMINEN – HYVÄN MIELEN KOHTAAMINEN

Päivän tekstilainaus Mooseksen kirjasta vie tiukan tinkaamisen äärelle. Kertomuksessa Jumala on hermostunut Sodoman ja Gomorran kaupunkien syntiseen elämään ja suunnittelee niiden tuhoamista. Abraham aloittaa tinkaamaan: Aiotko sinä tuhota vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? Ehkä kaupungissa on viisikymmentä hurskasta. Tuhoaisitko sen silloinkin? Etkö armahtaisi tuota paikkaa niiden viidenkymmenen oikeamielisen vuoksi, jotka siellä asuvat? Herra lupasi säästää kaupungin viidenkymmenen hurskaan takia. Seuraavaksi Abraham tinkasi luvun neljäänkymmeneenviiteen (45), sitten neljäänkymmeneen ja monen väännön jälkeen lopulta kymmeneen. Ja siihen kertomus päättyy.

Raamatun maissa tinkaamisen kulttuuri on osa arkista kaupankäyntiä. Ei luule kauppias, eikä asiakas, lähtöhinnan olevan lopullinen hinta. Joskus tinkaaminen menee nopeasti, joskus kauppaa käydään useampia päiviä. Kauppiaan tulee pitää asiakas kiinnostuneena, asiakkaan taas antaa kuva siitä, että on kyllä kiinnostunut tuotteesta, mutta onhan noita myyjiä muitakin, jos hinnasta ei päästä sopuun. Turistina olen pikkuisen etelän tinkaamisen peliin tutustunut, mutta luulen kyllä, että vähäisissä ostoksissani kauppias lopulta on vetänyt pitemmän korren. Hän kun on alan ammattilainen ja meikäläinen vain pahainen puulaakipelaaja.

Koti-Suomessa tinkaaminen on harvinaisempaa. Markettiin menijää viestitetään siitä, että hinnat ovat edullisia, tai jopa halpuutettuja, eikä niiden osalta ole neuvottelun varaa. Kellon lähestyessä sulkemisaikaa saattaa kauppias itse pikkuisen hintaa alentaa, etteivät tuotteet jää tiskiin, mutta asiakkaana on ihan turha lähteä tarjousta valmiiksi hinnoitellusta tuotteesta tekemään.

Mutta kyllä koti-Suomestakin tinkaamisen paikkoja löytyy. Kirpputoreilla hinnoista voi hyvinkin neuvotella ja netin monilla myyntipalstoilla on tarjolla olevissa tuotteissa lähes poikkeuksetta neuvotteluvaraa. Tinkaamisesta innostunut vaimoni asioikin mielellään näillä markkinoilla. Voitettu kymppi tuo hyvän mielen ja voittajan olon.

Ja, vaikka olen huono tinkimään, olen sitä itsekin pikkuisen kokeillut ja vähäisiä onnistumisen hetkiä saanut muun muassa autokauppoja tehdessäni. Valmiiksi halpuutetussa maailmassa ihminen kohtaa näkymättömän ja persoonattoman hinnoittelijan. Tinkimistilanteessa kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Ja jo se kohtaaminen voi olla tinkimisellä saavutettuja senttejä arvokkaampi tapahtuma.

o   o   o

29.7.2018 Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa (10. sunnuntai helluntaista)

HELPOTTAVA JA SYRJÄYTTÄVÄ IT-MAAILMA

Päivän tekstien mukaan uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa ilmenee muun muassa lähimmäisten auttamisena ja huomioimisena: Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää. — Pitäkäämme huolta toinen toisistamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.

Auttamisen kohteita ja tapoja on helppo ympärilleen katsojan keksiä. Aika usein kohde löytyy ikä-ihmisten ryhmästä. Toisinaan avun tarve on fyysistä, sellaista auttamista kadun yli, jonka pikku partiolaisena opin tai oven avaamista tai vastaavaa.

Ajalle tyypillisin auttamisen tarve löytyy kuitenkin tietotekniikan maailmasta. Tietotekniikka on valtavan nopeasti muuttanut toimintaamme esimerkiksi pankkipalvelujen kohdalla. Nyt voi kännykällä hoitaa kaikki pankkiasiat, maksaa kaupassa tai siirtää rahaa kaverille MobilePayn välityksellä. Itse pidän tästä kehityksestä ja innostuneesti kokeilen lähes kaikkea uutta tekniikkaa, joka elämääni mobiilisti helpottaa.

Mutta kaikki eivät ole yhtä innostuneita. Eivätkä kaikki pysty uusinta tekniikkaa käyttämään, kun omat pankkikäytänteet ovat juuttuneet pankkikirja-aikaan ja siihen tehtäviin merkintöihin. Eikä kaikilla ikä-ihmisillä ole pääsyä tietotekniikan ääreen. Ei ole koneita. Ei ole sähköisiä tunnistautumismahdollisuuksia. Ei mitään, millä nykymaailmassa voisi pärjätä. Siinä kyllä, ilman auttajaa, putoaa auttamatta tekniikan kelkasta ja syrjäytyy.

Myös vanhustyön keskusliitto on ilmaissut huolensa tietotekniikasta syrjäytyvistä vanhuksista, jotka eivät osaa tietokoneita käyttää tai joilla ei ole varaa sellaista hankkia. Toki aikaa hoitaa ongelman aikanaan, mutta juuri nyt tällaisia tietotekniikkasyrjäytyneitä on melkoisesti. Itse olen muun muassa seurannut 92-vuotiaan anoppini elämää keskellä tekniikkaa, joka on hänelle tyystin vierasta. Onneksi tyttäret jaksavat hoitaa hänen asioitaan. Mutta miten käy niiden, joita oma turvaverkosto ei pysty auttamaan?

Onneksi ongelma edes on tiedostettu. Ja pieniä yrityksiä sen ratkaisemiseksi yritetty tehty. Turun Sanomien alkukuun uutisen mukaan OP-ryhmä avaa pelkistetyn verkkopankkipalvelun ja on kokeillut Hämeenlinnan seudulla ikäihmisten kuljettamista pankkeihin hoitamaan pankkiasioitaan.

Hyvä niin, että päivän tekstien mukaista auttamishalua löytyy. Mutta ehkä tietotekniikkaa osaamattomia olisi sittenkin parempi palvella vanhan ajan malliin kuin yrittää saada heitä oppimaan sen ajan maailman temppuja, johon he eivät enää kuulu.

o   o   o

22.7.2018 Totuus ja harha (9. sunnuntai helluntaista)

MAAILMA VALEUUTISTEN VERKOSSA

Älkää luottako valheen puhujiin, toteaa Jumala Jeremian kirjan lainauksessa. Hyvä vihje, mutta miten erottaa valheen totuudesta. Maailman nykyisessä informaatiotodellisuudessa, kun absoluuttinen totuus on yhä enemmän saanut antaa tilaa minun totuudelleni ja sinun. Minun maailmassani vain minun edustamani totuus on totta ja kaikki muu valhetta. Ja mitä mahtavampi maailman rankingissa puhuja on, sitä enemmän hänen totuutensa pääsee otsikoihin ja valtaa alaa, vaikka todellisuudessa valhetta olisikin.

Valeuutiset-termin loi Suomessa alkuviikosta piipahtanut Yhdysvaltain twiittaajapresidentti Donald Trump. Kaikki hänelle itselleen tai hänen politiikalleen epäedullinen on valeuutista. Kun oikein jaksaa kieltää ja vääristellä, saa mustan muuttumaan valkoiseksi – ainakin omien kannattajiensa keskuudessa. Ja sehän riittää. Yhtä lailla uhka objektiivisen totuuden levittämiselle löytyy maista, joissa sananvapaus on saanut tehdä tilaa diktatuurin ainoalle oikealle totuudelle. Tällaisia maita löytyy aivan riittävästä sekä läheltä että kauempaa.

Perinteisen printtimedian, radion ja television rinnalle syntynyt sosiaalisen median maailma on asettanut viestinnän kuluttajan uusien haasteiden eteen. Monenmoisista sosiaalisen median kanavista, Facebookista Twitteriin ja Whatsuppiin tunkee tajuntaan jos minkäkin laista viestiä läpi vuorokauden. Somessa on hyvät puolensa. Mutta myös riskinsä. Ei kaikki kännykän ruudulla näkyvä välttämättä ole totta. Paitsi ystävien kuulumisia tunkee tajuntaamme siinä ohessa viestejä, joiden avulla meihin, arvoihimme ja käyttäytymiseemme yritetään vaikuttaa. Siksi jokainen, vähänkin kummallinen viesti, kannattaa kyseenalaistaa ja tarkistaa muista lähteistä. Somessa on parempi olla luottamatta keneenkään, kuin luottaa kaikkiin. Pääsee vähemmillä kolhuilla. Aika varovaisia suomalaiset tässä suhteessa ovatkin, kun vain noin 18 % meistä luottaa someuutisiin.

Paitsi varoitusta valheen puhujiin luottamisesta, antaa Jeremian kirjan teksti myös vinkin siitä, millaisia todellisia uutisia valeuutisten sijaan soisi joka tuutista tulevan. Lainaan: tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. Älkää sortako vierasheimolaisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa… Vaikka moiset hyvät uutiset eivät olisikaan totta, niin ainakin niitä olisi mukava seurata.

o   o   o

15.7.2018 Kirkastettu Kristus (Kirkastussunnuntai)

VUORIKIIPELY OTTAA MIEHESTÄ MITTAA

Raamatun tapahtuvat tuntuvat toisinaan mahdottoman helpoilta. Niinpä tänään kirkastussunnuntaina kerrotaan vuorikiipeilystä ikään kuin se olisi kutakuinkin kaikille meistä vallan jokapäiväinen asia.

Päivän teksteissä kun kerrotaan toisaalta siitä, miten Mooses laskeutui Siinain vuorelta molemmat liitontaulut käsissään. No, Siinain vuorena pidetty vuori on 2.285 metriä korkea melko jyrkkähuippuinen vuori, joten ei sinne kiipeäminen vallan helppo asia tainnut olla, saatikka sitten sieltä laskeutuminen painavien kivitaulujen kanssa.

Toisaalta kerrotaan, miten Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, jossa hänen muotonsa sitten heidän edessään kirkastui. Miten korkeasta vuoresta sitten oli kyse, sitä ei kerrota, mutta vallan matala sekään ei voinut olla, kun matkalaiset joutuivat pilven peittämiksi.

Itse en ole vuorikiipeilyä harrastanut, mutta olen Alpeilla yrittänyt runsaan kolmen kilometrin korkeudessa trampata ylöspäin laskettelusukset jalassa. Kovin raskaalta ja hitaalta askel merenpintaa ohuemmassa hapessa tuntui. Myös nousu runsaat 1.300 metriä korkealle Haltille painoi jaloissa ihan riittävästi. Tuomiokirkon torniin olen kivunnut useamman kerran noudattaen ylivahtimestarin viisasta ohjetta: Hiljaa hyvä tulee – eikä tornin huippu ole kuin vajaassa sadassa metrissä. Toisinaan jopa konserttitalolle joelta noustessa huomaa ylämäkeen tramppaavansa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän.

Vaikka Raamatun henkilöt olivat melko nuoria ja hyväkuntoisia, ei vuorelle nouseminen heiltäkään ihan niin yksinkertaista tainnut olla kuin mitä Raamatun lyhyistä lauseista voisi päätellä. Vuorelle, varsinkin korkealle, kiipeäminen, vaatii paitsi hyvää fyysistä kuntoa, myös taitoa, tarkkaa suunnittelua ja pätevää avustajajoukkoa. Ajattelen vaikka lapsuuteni sankaria, uusiseelantilaista sir Edmund Hillaryä ja serpa Tenzing Norgayta, jotka ensimmäisinä, vuonna 1953, valtasivat Mount Everestin tai suomalaista vuorikiipeilyn ammattilaista, Veikka Gustafssonia, joka on onnistunut valloittamaan maailman kaikki 14 yli kahdeksan kilometriä korkeat huiput ilman lisähappea. Gustafsson mukaan lukien tällaisia kiipeilijöitä on maailmassa vain yhdeksän.

Millaisia kirkastussunnuntain kertomat vuorikiipeilyt todellisuudessa olivat, taitaa jäädä meille ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta kävivät Mooses ja Jeesus ystävineen sitten minkä korkuisilla vuorilla tahansa, niin ihan kunnioitettaviin saavutuksiin he joka tapauksessa ylsivät.

o   o   o

8.7.2018 Rakkauden laki (7. sunnuntai helluntaista)

RAKKAUS YLLÄTTÄÄ

Rakkauden lain sunnuntai kertoo rakkaudesta, joka osaa yllättää. Päivän Vanhan Testamentin tekstissä profeetta Elisaa vangitsemaan lähtenyt syyrialainen sotajoukko joutuu ahtaalle, mutta pääseekin yllätyksekseen iloisiin pitoihin. Elisa sanoi kuninkaalle: Et kai sinä surmaa niitäkään, jotka otat vangiksi taistelussa? Pane heidän eteensä ruokaa ja juomaa ja anna heidän syötyään palata herransa luo. Niin kuningas järjesti syyrialaisille suuret pidot, ja he söivät ja joivat. Hän antoi heidän lähteä rauhassa, ja he palasivat herransa luo.

Yllättävä rakkaus synnyttää myös vastarakkautta. Raamattu jatkaa: Sen jälkeen syyrialaiset eivät enää hyökkäilleet Israeliin.

Yllättävänä ja vastarakkautta synnyttävänä rakkaus on maailman vahvin rauhanvoima. Siksi Jeesus Luukkaan evankeliumin mukaan sanoi: Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.

Yllättävä rakkaus riisuu pahan aseista. Mitä voi tehdä sille, joka vastaa pahaan hyvällä? Sillä kun pahan kohteeksi joutunut vastaa pahaan hyvällä, tulee pahan jatkamisesta paha mieli vain pahaa tehneelle. Sellaisen totaalisen tappion kärsineen ei parane kuin lähteä haavojaan nuolemaan.

Itseäni, ja varmasti monia muitakin, ovat vilpittömän rakkauden taidossa opettaneet perheen lemmikit. Kuulun koiraihmisiin. Isoäidilläni oli koira. Perheessämme on ollut pari koiraa. Kummankin lapseni nykyisen perheen kokoonpanoon kuuluu koira. Koira pystyy hetkessä puhaltamaan mielen mustat pilvet kauas taivaanrannan taa! Koirien vastustamatonta  terapeuttista vaikutusta hyödynnetään monissa sellaisissa paikoissa, joissa rakkaudelle on aivan erityistä  tilausta. Terapiakoirat voivat toimia jumppareina vanhainkodeissa, lukukavereina kouluissa ja kirjastoissa tai olkapäänä erityistä tukea tarvitseville nuorille. Ja hali-koiraa saa aina halata.

o   o   o

1.7.2018 Herran palveluksessa (Apostolien päivä)

EILINEN EI OLE TÄNÄÄN

Tänä vuonna on muisteltu viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Maailman hullua vuotta 1968 katselin lukiolaisena. Omienkin kokemusten kautta vuotta muistellessani voin hyvin allekirjoittaa sen erityisyyden. Harva vuosi on jättänyt jälkeensä yhtä paljon yksittäisiä muistijälkiä: Martin Luther Kingin ja Bobby Kennedyn salamurhat, Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset, Prahan kevät ja sen tukahduttaminen Neuvostoliiton panssareiden toimesta, hipit – nuoriso halusi pistää maailman uusiksi.

Viisikymmentä vuotta on näkökulmasta riippuen pitkä tai lyhyt aika. Tänä vuonna koulunsa aloittaville se on kaukaista, mutta meille, sen eläneille, muistorikasta lähihistoriaa. Sen verran on aikaa toki kulunut, että nykyaikaan verrattuna teknisesti melko alkeellisessa maailmassa sen ajan vallankumousta tehtiin. Lukiossa opeteltiin laskutikun käyttöä, yhteyttä muihin pidettiin kirjeiden tai käsivälitteisten puhelinten kautta. Televisiot olivat pääosin mustavalkoisia eikä kanaviakaan ollut kuin muutamia. Kansainväliset kuvayhteydet satelliittien avulla tekivät vasta tuloaan. Kukaan ei vielä ollut kuullut mitään henkilökohtaisista tietokoneista tai älypuhelimista – niiden maailmanvalloitus alkoi iPhonen myöstä vasta runsas kymmenen vuotta sitten.

Mitä kauemmas historiassa sukeltaa, sen vaikeampaa on ymmärtää menneen maailman ihmisten elämän todellisuutta. Jos maailman viidenkymmen vuoden takainen hullu vuosi tuntuu etäiseltä, miten kaukana olemmekaan Jeesuksen ajan kahden tuhannen vuoden takaisesta maailmasta.

Vain sen ajan ihmisten elämän raamien ja arvojen tunteminen voi auttaa meitä ymmärtämään heidän ajastaan Raamattuun tallennettuja kertomuksia ja Jeesuksen vertauksia. Millaista oli viinin viljely? Millaisilla välineillä kalastettiin? Millainen oli naisen asema? Miten vietettiin häitä? Miten toimi koululaitos? Millainen oli lammaspaimenen arki ja se lammastarha, josta Raamatussa kerrotaan?

Pieleen menee, jos ajattelemme niitä oman aikamme vastaavien välineiden tai ilmiöiden kautta – eivät lapset rientäneet peruskouluun, eivätkä apostolit kalastelleet virveleillä, eivät lampaat totelleet sähköpaimeten sähköisiä käskyjä. Ei hypännyt viestintuoja auton rattiin, eikä junan tai lentokoneen kyytiin – apostolin kyydillä, jalkaisin tai laivoilla matkustaen kulki viesti Jeesuksesta ja muista tärkeistä asioista sen ajan maailman joka soppeen. Päivän antifonia lainaten: Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet!

Luulo ei ole tiedon väärtti. Siksi Raamattu antaa eniten, kun sitä lukee Raamatun maailmaa ja sen elämää valottavien selitysteosten kanssa.

o   o   o

24.6.2018 Armahtakaa (5. sunnuntai helluntaista)

TUNTEMATON PELOTTAA

Joka vuosi yksi nuorten ikäluokka saavuttaa rippikoulu- ja samalla mopoiän. Joka vuosi nuorille merkittävä elämän siirtymävaihe aiheuttaa vanhempien ihmisten keskuudessa närää. Mopoista tulee kova ääni ja niillä ajetaan kovaa, välillä myös liikennesäännöistä piittaamatta. Mopoilla kokoonnutaan suurissa ryhmissä viettämään aikaa koulujen pihoille tai puistoihin tai muihin, nuorison kokoontumisille soveliaisiin paikkoihin. Mopojen rinnalla närää aiheuttavat samanlaista käyttäytymistä mahdollistavat mopoautot. Vanhemmat ottavat yhteyttä poliisiin ja poliitikkoihin. Kerta toisensa jälkeen pohditaan hyviä ratkaisumahdollisuuksia. Ja kun ikäluokan kanssa on saatu aikaan jonkin sortin sopimus yhteisistä käyttäytymismalleista, tulee uusi ikäluokka mopoikään. Ja taistelu käynnistyy uudelleen. Viisitoistavuotias nuoriso kun nyt vaan on katoamaton luonnonvara.

Olen pohtinut, mikä nuorisossa niin ärsyttää pitemmälle elämässään ehtineitä. Toki mopojen ääni ja ajoittainen kaahailu voi olla häiritsevää, mutta lopulta kovin harmitonta puuhaa. Toki koolla olevien teinien ryhmä voi olla pelottava ilmestys, mutta kokoontuvathan aikuisetkin yhteen omiin klubeihinsa ja harrasteisiinsa. Se nyt vain on niin, että nuorillekin on luonnollista hakeutua toistensa seuraan omia ajankohtaisia asioitaan pähkäilemään tai vain aikaa kuluttamaan.

Pelottavaa on yleensä se, mitä ei kunnolla tunneta. Siksi paras keino aikuisten ja nuorten ikuisen jännityksen liennyttämiseen olisi kuunteleminen ja puhuminen. Meidän nuorisomme on harvinaisen fiksua ja jos heidän kanssaan haluaa keskustella heistä kiinnostuneina ja ilman provokaatiota, niin kyllä siitä molemminpuolisen hyvän keskustelun saa syntymään. On aina parempi puhua kohteen kanssa kuin kohteesta.

Armahtamisen sunnuntain tekstit antavat muutamia hyviä vinkkejä sukupolvien väliseen keskusteluun: Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme… Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme… Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.

o   o   o

17.6.2018 Kadonnut ja jälleen löytynyt (4. sunnuntai helluntaista)

ARKEOLOGI TUNTEE MENNEEN MAAILMAN

Penaalini jäi vihkireissulla Keski-Porin kirkon sakastiin. Katoamisen huomasin vasta seuraavana päivänä. Hetken miettimisen jälkeen muistin minne se oli jäänyt. Otettuani yhteyttä Poriin, lähti penaali kotimatkalle postitse. Muutaman päivän päästä kadonnut oli jälleen oikealla paikallaan. Kokemukseni oli aivan sama, josta päivän raamatunteksti kertoo Jeesuksen vertauksessa kadonneesta lampaasta, jota omistaja lähtee etsimään ja jonka löydettyään ja takaisin laumaan saatettuaan huudahtaa: Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.

Itselleen tärkeitä asioita on valmis etsimään ja niiden löytymisestä riemuitsemaan. Mutta paljon on myös sellaisia asioita, joita kukaan ei jää kaipaamaan, ja jotka saavat kaikessa rauhassa kadota historian hämäriin, kunnes ne jostain syystä taas palaavat ihmisten ilmoille.

Tällaista kadonnutta aineistoa ovat vanhat kaupungit pullollaan. Roomassa metron rakentaminen oli tosi hidasta ja hankalaa, kun koko ajan pukkasi tielle antiikin raunioita, joita piti tutkia. Turkukin on sen verran vanha kylä, että myös täältä löytyy aikanaan maan alle kadonneita kerrostumia. Jos on iloa niistä kadonneista esineitä ja asioista, joita osataan kaivata, niin yhtälailla iloa tuottavat nämä löydökset, jotka vievät meidät vuosisatojen takaisten asukkaiden elämän ja kaupunkirakenteen äärelle.

Mennyttä on saatu ihastella, kun tuomiokapitulin nykyistä rakennusta Hämeenkadun varrella tai Vähätoria rakennettiin. Historiallisia katukivetyksiä pääsee tallustamaan Aboa Vetus et Nova – museossa. Parhaillaan tehdään kaivauksia Katedralskolanin liikuntasalin lattian ja kauppatorin alueilla.

Katedralskolanin lattian alta löytyneet rakennukset tuhoutuivat Turun palossa vuonna 1827. Sen jälkeen kellarit jäivät ensin piha-alueen alle ja 1900-luvun alussa niiden päälle rakennettiin nykyinen liikuntasali. Kaivauksissa on päästy aina 1300-luvulle asti ja löydökset, muun muassa tuontikeramiikan palaset kertovat tutkijoille, että tuolloin, arvokkaalla paikalla, joen rannassa sijainneella tontilla, on asunut varakasta väkeä.

Historia on opintojen äiti. Se kertoo, miten ennen on eletty. Se kertoo myös sen, että vallan paljon ihminen suurine kysymyksineen ei ole vuosisatojen aikana muuttunut. Se kertoo, että aikalaistemme tapaan turkulaiset 1300-luvulla elivät Tuomiokirkon juurella. Rakennukset ovat kätkeytyneet uusien alle, sukupolvet häipyneet historian hämäriin, mutta sama sana elämästä Jumalan kämmenellä on kantanut sukupolvesta toiseen. Katoavan aineen rinnalla Jumalan sana pysyy katoamattomana: Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani!

o   o   o

10.6.2018 Kutsu Jumalan valtakuntaan ( 3. sunnuntai helluntaista)

KUVAT PUHUVAT

Ihmiskunnan viestintä alkoi kuvista ja yhä enemmän se on taas kuviin palannut.

Kalliopiirroksilla ja hieroglyfeillä viestitettiin aikansa isoja asioita.

Nyt kuvat kertovat meille vaikkapa siitä, miten liikenteessä tulee käyttäytyä tai millaisen apin älypuhelistamme avaamme. Jokaisen oikeudeksi muuttuneen digikuvan kautta kerromme ystävillemme iloiset, ihmettelevät ja surulliset mietteemme. Ystävien viesteihin vastaamme emojien avulla. Kuvien viestintä säästää meidät kirjoittamisen vaivalta ja  on nopeaa ja tehokasta.

Kirkko on aina osannut hyödyntää kuvia. Kristilliset symbolit kaikkinäkevästä silmästä ristiin tai viiniköynnöksestä Hyvään Paimeneen ovat viestittäneet kirkkokansalle ennen luku- ja kirjotustaidon yleistymistä uskon keskeisiä teemoja.

Kirkkotaiteella on ollut sama tehtävä. Seinämaalaukset tai alttaritaulut ovat kertoneet Raamatun historiasta ja merkityksestä uskoville. Hieno kuvakertomus, eräänlainen sarjakuva, löytyy muun muassa Turun tuomiokirkon pääkuorista, jossa hovimaalari Ekmanin 1800-luvun puolivälissä maalaamiin upeisiin freskoihin on saatu mahtumaan Jeesuksen elämän kaikki keskeiset tapahtumat. Näiden, kirkon kuvien perimmäisenä tarkoituksena on ollut, kirkkovuoden päivän teemaan liittyen kutsu seurakunnan yhteyteen.

Kun kirkkovuoden jokaiselle pyhälle on viime vuosien aikana laadittu oma kuvansa, jatkaa kirkkomme samalla sekä historiallista kuvien hyödyntämisen perinnettään, että on kuvien valtaamaan ajan hermolla. Hieno homma siis.

Kirkkovuoden kuviin pääsee googlaamalla sanan kirkkovuosikalenteri ja etsimällä sieltä haluamansa kirkkovuoden sunnuntain. Tänään, kolmantena sunnuntaina helluntaista, on vuorossa kuva, jossa Jeesus, päivän erään tekstin mukaan, kutsuu Sakkeusta alas puusta: Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.

Mielenkiintoisia hetkiä kirkollisten kuvien parissa!

o   o   o

3.6.2018 Katoavat ja katoamattomat aarteet (2. sunnuntai helluntaista)

EJBYN KALKIN ÄÄRELLÄ

Elokuun kolmannen päivän vastaisena yönä, vuonna 1509, onnistui Otto Rudin tanskalainen merirosvojoukkio ohittamaan Turun linnan vartioinnin ja nousemaan Aurajokea pitkin silloisen Turun ytimeen. Myös tuomiokirkko joutui mittavan ryöstelyn kohteeksi. Rosvojen saaliiksi joutuivat pyhäinkuvat, kalkit, piispan virkapuvusto ja sauva sekä paljon muuta.

Kirkkovuoden katoavien ja katoamattomien aarteiden päivän teeman mukaisesti valtaosa ryöstösaaliista häipyi sen sileän tien. Osittain Hannu-kuninkaan sotakassaa tilkkimään. Osittain matkamuistoiksi. Osittain Tanskassa kirkolliseen käyttöön. Tuomiokirkkoon hankittiin hiljalleen korvaavat esineet ja kadonneiden muistokin hävisi ihmisten mielistä ajan kuluessa.

1800-luvun puolivälissä tanskalainen tutkija kiinnitti huomiota yhteen kalkkiin ja ehtoollisleipälautaseen, joiden alkuperä jäljittyi Otto Rudin ryöstöretkeen. Ejbyn kylän kirkossa sijainneet esineet palautuivat erinäisten vaiheiden jälkeen Turun tuomiokirkkoon ja ovat nykyään tuomiokirkkomuseon arvokkaimmat esineet. Kadonnut oli palannut katoamattomaksi.

Turun tuomiokirkkomuseossa, kirkon eteläisellä lehterillä, löytyy paljon muutakin mielenkiintoista esineistöä aina 1300-luvulle saakka. Vaikka niitä ei koskaan ole ryöstetty, ovat nekin tavallaan kadonneet. Kirkon arkisessa elämässä niitä ei enää käytetä ja ellei ole historiasta kiinnostunut ja piipahda museossa, ei niihin koskaan tule törmäämään.

Kirkkovuoden katoavien ja katoamattomien aarteiden fokus ei kuitenkaan ole mielenkiintoisissa historiallisissa tapahtumissa ja esineissä, vaan toisenlaisissa aarteissa: katoavissa aineellisissa ja katoamattomissa taivaallisissa aarteissa. Esineet katoavat tai poistuvat käytöstä. Jumalan sana seuraa meitä muuttumattomana aarteena ajasta aikaan. Lainaan Paavalin pohdintaa hänen ensimmäisestä kirjeestään Timoteukselle:

Usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. — Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä. — Mutta sinä, Jumalan ihminen, karta kaikkea tätä! Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen.

Aineettomien aarteiden valossa myös aineelliset asettuvat elämässämme omille paikoilleen.

o   o   o

27.5.2018 Salattu Jumala (Kolminaisuudenpäivä)

TAITO KESKUSTELLA SALATUSTA

Paljon purjehtiva ystäväni jakaa purjehduskokemuksiaan ystävilleen noin kerran viikossa sähköpostitse lähettämällään, valokuvien värittämällä, matkakertomuksellaan. Viimeisimmässä kirjeessään hän totesi, ystäväpariskunnan kanssa iltaa veneessä istuttuaan, heillä olleen vilkasta keskustelua elämästä ja uskonnosta.

Mielenkiintoista, ajattelin. Sillä ei uskonto nykyään niitä yleisimpiä puheenaiheita ole. Kaikesta muusta kyllä ollaan kiinnostuneita, säästä ja urheilusta, matkailusta ja maailmanpolitiikasta, luonnosta ja lemmikeistä, mutta uskonto ja puhe siitä on meidän aikamme eurooppalaisessa todellisuudessa siirtynyt kauas marginaaliin. Viikolla Helsingin Sanomat kertoi Belgian tilanteesta, jossa 16-29-vuotiaista 65 prosenttia kertoi, etteivät he kuulu mihinkään uskontokuntaan. Vastaavassa suomalaisten ikäryhmässä 60 % toteaa samoin, vaikka edelleen koko väestöstä noin 71 % kirkkoon kuuluukin.

Toisin oli kristinuskon alkuaikoina. Ateenassa ollessaan Paavali sai havaita miten kiinnostuneita kaupunkilaiset olivat kaikesta, myös uskonnosta. Apostolien teot kertoo Paavalin puhuneen innostuneelle kuulijajoukolle:  Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: Tuntemattomalle jumalalle. Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.

Uskonnon epämuodikkuuden ohella eräs syy uskonnosta keskustelemattomuuteen saattaa liittyä tämänpäiväiseen kirkkovuoden aiheeseen, salattu Jumala. Miten keskustella siitä, mitä ei voi havainnoida.

Tänään arkkipiispan viran tunnuksensa luovuttava arkipiispa Kari Mäkinen on hienolla tavalla yrittänyt virkauransa aikana ylläpitää keskustelua Jumalasta ja uskonnosta. Kari ei ole ylhäältä piispanistuimeltaan julistanut selkeitä totuuksia, vaan ihmisten rinnalle asettuen pohtinut syvällisesti Jumalan olemusta ja merkitystä meistä jokaisen elämässä.

Tänään vietettävälle, salatulle Jumalalle omistetulle kolminaisuudenpäivälle sopivasta tavasta keskustella uskonnosta, kerrottiin useammassa lehdessä julkaistussa arkkipiispa Mäkisen eläkehaastattelussa. Lainaan muutamia rivejä: Arkkipiispa Kari Mäkinen ei ole koskaan tullut uskoon. Usko Jumalaan on ollut jollakin tapaa hänessä aina, pienestä pitäen. Usko on Mäkiselle luonteva, jokapäiväinen asia, kuin hengittäminen. Hän ei näe enkeleitä, eikä hänellä ole yliluonnollisia kokemuksia. Edelleen hän löytää itsensä silti myös epäilemästä. En osaa kuvitella uskoa, jossa ei olisi tilaa kaikenlaisille kysymyksille. Minulle usko sisältää sen, ettei mikään ole kiinni siitä, mitä minä uskon tai ymmärrän.

Ajattelen, että tämän kaltaiselle keskustelulle salatusta Jumalasta voisi olla paikkansa myös siinä maailmassa, joka näkymättömästä on vauhdilla vieraantumassa.

o   o   o

20.5.2018 Pyhän Hengen vuodattaminen (Helluntai)

LEPOPÄIVÄ TAIVAAN ISÄN SEURASSA

Ruotsissa asuva sukulaistyttö muutti perheineen kaupungista maalle perinteisten elinkeinojen pariin. Lihakarja laiduntaa. Lampaat määkivät. Taimet kasvavat myyntikuntoon. Tilan omia myyntituotteita valmistetaan. Lapset pyörivät jaloissa. Ja hevoset katselevat rauhallisina maailman menoa.

Päivät seuraavat samanlaisina toisiaan. Tilan työt on tehtävä, oli sitten arki tai sunnuntai. Viikko sitten kävimme heillä kylässä. Istuimme ulkosalla grillaamassa ja kahvittelemassa. Nuori emäntä totesi, että tämäpä oli hänelle oikea lepopäivä – ei hän tällä tavalla arjen kiireiden alla ole aikoihin ehtinyt paikoilleen istahtaa. Vaikka ehkä syytä olisi, sillä päivien kirjossa lepopäivät ovat erilaisia päiviä, jotka antavat voimia arjen pyörittämiseen.

Helluntain teksteistä löytyvät Jeesuksen sanat: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Vielä tavallistakin lepopäivää parempi on päivä, jona me annamme Taivaan Isän hoitaa itseämme. Ruotsinkielessä käytössä oleva sana helgdag kuvaa tätä hyvin, sanan merkitys kun selitetään näin: lakisääteinen päivä, joka on työstä vapaa, jotta kansalaiset voisivat viettää uskonnollista tai muuta perinteistä juhlahetkeä.

Kristillinen kirkko viettää sunnuntaita Kristuksen ylösnousemuksen viikoittaisena muistopäivänä. Itse asiassa nykyinen 24/7-elämäntapa on aika tehokkaasti pyyhkinyt ihmisten mielistä sunnuntain kirkollisen erityisaseman, joka aikanaan leimasi koko kansakunnan elämää. Ei niin kauan sitten Suomessa sunnuntaita vietettiin hiljaisesti ja rauhallisesti. Kaupat olivat kiinni ja perheellä oli aikaa käydä kirkossa ja aterioida yhdessä.

Poikkeaa sunnuntai nykyisessäkin elämäntyylissä arjen päivistä. Perheellä on aikaa lähteä yhdessä viettämään aikaa kauppakeskuksiin, kääntämään pinkkoja, shoppailemaan ja syömään pikaruokaa. Hauskaa yhdessäoloa sekin on, mutta ei sieltä kuitenkaan sitä lepoa ja rauhaa löydä, joka menneiden polvien rauhoittuminen sunnuntain viettoon toi tullessaan eikä varsinkaan sitä henkistä rauhaa josta Jeesus puhui. Hänen omaa rauhaansa sen sijaan, mitä maailmalla on tarjottavanaan.

o   o   o

13.5.2018 Pyhän Hengen odotus (6. sunnuntai pääsiäisestä)

ÄIDIT VAIN, NUO TOIVOSSA VÄKEVÄT

Päivän tekstilainaus nostaa mieleen runsaasti lämpimiä ajatuksia. Vaikka Paavali sanat kirjoittaessaan ajatteli nuoren Efeson seurakunnan jäseniä, yhdistän itse hänen sanansa tämän päivän merkkihenkilöihin, äiteihin. Paavali kirjoitti: Olen lakkaamatta kiittänyt Jumalaa teistä muistaessani teitä rukouksissani. Sillä sitähän äidit, isoäidit ja isomummot tekevät: kiittävät lapsistaan ja muistavat heitä rukouksissaan.

Äitien rukoukset voivat olla monenlaisia. He voivat kirkollisen perinteen kaavojen mukaan toivottaa jälkeläisilleen Jumalan siunausta, kuten toinen isoäideistäni, pappissuvun lapsena oli tottunut tekemään.

Tai sitten, toisen isoäitini tavoin, vain ajattelemaan lämmöllä, ilman kirkollisen muotokielen ilmaisuja. Hänen välittämisestään hyllyssäni on edelleen ”Miettijä”, hänen itse tekemänsä jonkin sortin peikon näköinen maskotti, jolla hän jouluna viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1968 siis, toivotti menestystä edessä oleviin ylioppilaskirjoituksiini. Maskotin pohjassa lukee: Abituruksen avuksi miettimään. Hyvää joulua Mummi. Pienet, vahvat, välittämisen sanat, auttoivat kirjoituksissa ja kantavat edelleen. Äitien, isoäitien ja isomummojen kiitosten ja rukousten voima kantaa läpi elämän.

Äitienpäivä on kiitos kiitoksista ja rukouksista. Äitienpäivä sai alkunsa Yhdysvalloissa yksittäisen henkilön toimesta 1900-luvun alussa. Vuonna 1914 äitienpäivä julistettiin Yhdysvalloissa kansalliseksi juhlapäiväksi, jota juhlistettaisiin toukokuun toisena sunnuntaina. Idea levisi nopeasti ympäri maailmaa; Suomessa äitienpäivää vietettiin ensimmäistä kertaa sata vuotta sitten, tuolloin vain Alavieskassa ja keskellä kesää, heinäkuun seitsemäntenä. Vuodesta 1927 on äitienpäivää Suomessakin vietetty nykyisellä paikallaan.

Äitien kiitosten ja rukousten merkityksen on Lauri Viita tiivistänyt runoonsa Alfhild. Lainaan muutaman rivin: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohta unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta — Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa — viittoen, luikaten parhaansa mukaan, ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan. — Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni, rakastakaa!

o   o   o

6.5.2018 Sydämen puhetta Jumalan kanssa (5. sunnuntai pääsiäisestä)

KERRAN PARTIOLAINEN – AINA PARTIOLAINEN

Kaupungin kaduilla muutaman viikon kuulunut rumpujen pärinä on muistuttanut kaupunkilaisia kevään eräästä varmasta merkistä ja merkittävästä suurtapahtumasta. Vuotuinen partiomarssi kokoaa Lounais-Suomen partiopiirin partiolaiset paitsi muistuttamaan partioliikkeen voimasta myös iloitsemaan keväästä ja toinen toisistaan. Vuosittain paraatiin on osallistunut noin 4.000 partiolaista. Saas nähdä, miten paljon lippulinnan perässä ja torvimusiikin tahdissa partiolaisia Turun kaduilta tänä vuonna löytyy, kun paraati käynnistyy tuomiokirkon edustalta tänään kello 14.

Kirkkovuodessa tälle päivälle valituista teksteistä löytyvät sanat: …te… osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää.

Niinhän me osaamme. Me tarjoamme lapsillemme lähes ähkyyn asti erilaisia virikkeitä. Esittelemme heille laajan kirjon vaihtoehtoja, jotta he, toivottavasti, jostain niistä löytäisivät itselleen mielekkään harrasteen ja myöhemmin ehkä jopa ammatin. Lapset saavat tutustua liikunnan moniin muotoihin perinteisestä hiihtämisestä, luistelemisesta ja pallopeleistä uudempiin trampoliini-, ja seinäkiipeilyvaihtoehtoihin. Tai sitten kulttuurin erilaisiin ulottuvuuksiin musiikista kuvataiteeseen, tanssiin tai vaikkapa sirkustaiteeseen.

Mahdollisuuksien moninaisuuden keskellä partio on monille sopiva elinikäinen harraste. Partiossa nuori oppii tuomaan omat erityiset lahjansa joukon yhteiseksi hyväksi. Partiossa voi kehittää omia erityistaitojaan vaikkapa suunnistuksen tai musiikin parissa. Partio vie metsään, merelle ja leireille ja sopivan kokoisia haasteita antaessaan tarjoaa joskus epäonnistumisen, mutta useimmiten onnistumisen kokemuksia. Partio auttaa pohtimaan elämän keskeisiä arvoja, suhdetta Jumalaan, kanssaihmisiin ja luontoon. BP:n sanoin: Partion tarkoituksena on opettaa, miten on elettävä, eikä miten elämänura on luotava. Kansainvälisenä liikkeenä partio auttaa kansainvälisten yhteyksien luomiseen vaikkapa radiopartioinnin tai kansainvälisten leirien muodossa. Partiossa oppii olemaan sekä johtaja että johdettava ja ennen muuta luottamaan yhteisen tekemisen voimaan.

Kerran partiolainen – aina partiolainen. Tänään Turun kaduilla esiintyvän partiolaisten joukon laaja ikärakenne kertoo lauseen todenperäisyydestä omaa vakuuttavaa kieltään.

o   o   o

29.4.2018 Taivaan kansalaisena maailmassa (4. sunnuntai pääsiäisestä)

UUSIEN LAULUJEN TEKIJÄT

Laulakaa Herralle uusi laulu, kehottaa päivän raamatunlause. Uusien, suosittujen, laulujen väsääminen ei vain ole niitä kaikkein helpoimpia hommia. Mietitään vaikka, kuinka paljon energiaa kotimaassa ja ympäri Eurooppaa kulutetaan vuosittain eurovision laulukilpailujen laulujen tekemiseen ja kuinka harva niistä vuosikymmenten saatossa on lopulta löytänyt tiensä ikivihreiden kategoriaan ja lauluiltojen vihkojen sivuille.

Nuorena miehenä kuvittelin itsekin jonkin verran osaavani lauluja väsätä. Partiolippukuntani 50-vuotisjuhliin tein balladin, jota siinä piirissä vieläkin lauletaan, seurakuntien Prinkkala-suurleirille marssin, jota vielä silloin, kun sellaisia leirejä pidettiin, oikein soittokunnan säestyksellä laulettiin, mutta joka nyt taitaa olla kadonnut unohduksen yöhön. Muutama muukin yritelmä matkalle on mahtunut, mutta kyllä nekin ovat jääneet osaksi kovin pienen piirin perinnehistoriaa.

Mielenkiintoista on se, että kun toinen yrittämällä yrittää saada aikaan hittibiisiä siinä onnistumatta, näyttää se toiselta onnistuvan tuosta vaan. Kerrotaan, että muun muassa Tapio Rautavaaran klassikko ”Sininen uni” syntyi todella nopeasti ja on sen jälkeen ilahduttanut montaa laulavaa sukupolvea. Itse olen sitä laulanut muun muassa omien poikieni iltalauluna.

Vaikeaa on myös uusien kirkollisten laulujen tekeminen. Virsikirjan lisäykseen otettiin 79 uutta laulua. On mielenkiintoista nähdä, kuinka moni niistä oikeasti tulee yhtä ahkeraan käyttöön, kuin vaikkapa vanhat tutut Ilta on tullut Luojani… Päivä vain ja hetki kerrallansa… Maa on niin kaunis…

 Jotta uudesta laulusta tulisi kansansuosikki, sen pitää koskettaa useammalla tavalla, sekä melodian että sanojen pitää herättää laulajassa ja kuulijassa tunteita, jotka houkuttelevat myöhemminkin palaamaan saman laulun äärelle.

Viime vuosikymmenten aikana ihmisiä innostavaa uutta musiikkia ovat kirkollisella puolella tehneet muun muassa Pekka Simojoki  ja viime viikolla ohjelmavieraanamme ollut Jaakko Löytty. Myös tämän päivän vieraamme on onnistunut, sekä euroviisuissa että kirkkomusiikissa.

o   o   o

22.4.2018 Jumalan kansan koti-ikävä (3. sunnuntai pääsiäisestä)

KAHDEN MAAN KANSALAISET

Muutama viikko sitten vietetyn pääsiäisen kirkollisesti parhaimpiin ajatuksiin törmäsin eläkkeelle siirtymässä olevan arkkipiispa Kari Mäkisen kannanotoista.

Ensinnäkin hänen arkkihiippakunnan lehdessä julkaisemansa pääsiäiskolumni oli syvämietteisyydessään koskettava. Miltä pääsiäinen näytti ristiinnaulitsemisen suorittaneiden ja hautaa vartioineiden sotilaiden näkökulmasta. Kari kirjoittaa: Ristille naulatun elämä päättyi mustaan, läpinäkymättömään pimeyteen. Pääsiäisaamuna naulojen vääjäämätön ote kirposi. Kristus nousi kuolleista. Kuolemalla kuoleman voitti. Kahden maan kansalaisena hän oli ensin ajassa, sitten ajattomuudessa.

Toiseksi Kari pääsiäisaikaan televisioidussa haastattelussaan nosti esiin termin ajan täyttymisestä ajan kulumisen sijaan. Elämä on ajan täyttymistä. Jokaisen kohdalla ajallinen elämä kerran täyttyy – mutta, kuten Kari omalta kohdaltaankin totesi, sen ei soisi täyttyvän aivan vielä. Elämässä on vielä niin paljon elettävää. Kahden maan kansalainen tuntee toisenkin isänmaansa, mutta pitää silti tiukasti kiinni tästä nykyisestä. Ei vielä.

En suinkaan ollut ainoa Karin termeistä tykästynyt. Keskusteluissa pääsiäisen jälkeen olen törmännyt muihinkin, jotka, kertoakseen Karin haastattelun katsoneensa, ovat korostaneet ajan täyttymistä. Hieno termi. Hieno ilmaisu. Kiitos siitä ja monista muistakin syvällisen inhimillisistä pohdinnoista, joissa keskeisellä paikalla on ollut pieni ihminen suurine pohdintoineen. Kiitos siitä Kari  ja hyviä eläkepäiviä.

Kolmas pääsiäisen jälkeinen sunnuntai askartelee saman teeman äärellä. Jumalan kansan koti-ikävän sunnuntai katsoo kohti sitä toista kotimaata, joka ajan täyttymisen jälkeen meitä odottaa: Ne, jotka puhuivat näin, osoittivat kaipaavansa isänmaata. — parempaa, taivaallista isänmaata. Ja: Minun Isäni kodissa on monta huonetta — Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni —

Kahden maan kansalaisena kristitty luottaa aikaan tämän ajan jälkeen, mutta mielellään antaa tämän ajan kuitenkin täyttyä mahdollisimman verkkaiseen tahtiin. Ei sinne toiseen isänmaahan mitään vallan erityistä kiirettä ole.

o   o   o

15.4.2018 Hyvä paimen (2.sunnuntai pääsiäisestä)

HYVÄ PAIMEN EI PAAPO LIIKAA

Omat virheet opettavat. Oppikoulussa valitsin pitkän matematiikan. Kun isoisä oli matematiikan opettaja, niin tottahan sitä lapsenlapsikin matemaatikko olisi. Niin, ja olisihan siitä hyötyä unelmien ammateissakin.

Melko pian kävi selväksi, että lahjakkuuteni ei mitenkään liittynyt matematiikkaan. Paljon piti päntätä ja ahkeroida, että jotenkin pysyi kursseissa mukana. Välillä mentiin rimaa hipoen, kesä ehtoja lukien. Sen verran pelisilmää kuitenkin oli ehtolaiskokeiden tekijöillä, että uuttera yritys palkittiin ja luokat etenivät yksi kerrallaan. Ja kyllä se pitkä matematiikka ylioppilaskirjoituksissakin kunnialla tuli hoidettua.

Oppikoulun pitkä matematiikka ei tehnyt minusta matemaatikkoa, eikä sillä papin hommissa mitään käyttöä ollut. Mutta elämän kannalta harharetki matematiikan maailmaan opetti jotain monin verroin merkittävämpää: Opetti sen, että vastoinkäymiset ovat osa elämää. Opetti tekemään työtä niiden voittamiseksi. Ja opetti uskomaan siihen, että voitto vaikeuksienkin kautta on mahdollinen. Per aspera ad astra! Että vaikka se pitkän matematiikan valinta silloin oppikoulun vuosina näytti pahalta virheeltä, niin, näin jälkeenpäin ajateltuna, se sittenkin, koko loppuelämän kannalta, taisi olla vallan erinomainen valinta.

Hyvän Paimenen sunnuntai puhuu paimenesta, joka pitää huolta lampaistaan.  Lammaslaumalle kaikesta huolehtiva paimen on hyvä asia. Mutta ihmisten nykymaailman menoa katsellessa tulee toisinaan sellainen olo, että aikamme lasten paimenet, vanhemmat ja opettajat pitävät lapsista liiankin hyvää huolta. Tehdään liian paljon lasten puolesta sen sijaan, että annettaisiin lasten itse selvitä haasteistaan. Julkisuudessa on puhuttu uusavuttomuuteen kasvattamisesta. Kun lasta suojellaan vastoinkäymisiltä ja tehdään hänen puolestaan kaikki mahdollinen, ei lapsi itsenäistymään joutuessaan osaa tehdä ruokaa, siivota asuntoaan, pestä pyykkejään tai vastata taloudestaan.

Hyvä paimen kyllä katsoo lastensa perään, pitää huolta siitä, että turhat vaarat eivät elämää uhkaa, mutta Oikein Hyvä Paimen ei paapo liikaa, vaan antaa lastensa kohdata ja selvittää sopivan määrän haasteita ja vaikeuksia. Ilman opetusta haasteiden kohtaamiseen ja selvittämiseen ei aikuisuuteen astuva nuori ole valmis haasteiden täyttämää aikuisten maailmaa kohtaamaan.

o   o   o

8.4.2018 Ylösnousseen todistajia (1. sunnuntai pääsiäisestä)

LIIKUNNAN RIEMUA AARNEN TALLISSA

Suuret ikäluokat täyttivät maan sotien jälkeen. Kavereista ei kotikadulla ollut puutetta ja kouluakin käytiin kahdessa vuorossa.

Lapsuuden jälkeen kotikadun maisemat jäivät taakse. Me häivyimme itse kukin omille teillemme opiskelemaan mieleiseemme ammattiin ja antamaan panoksemme suomalaisen yhteiskunnan elämään. Anssi Kelan klassikko, 1972, kuvaa tätä elämänvaihettamme tutuin sanoin: Meistä tuli muurareita, taksikuskeja suutareita … autokauppiaita… lääkäreitä, virkamiehiä vääpeleitä ja paljon muuta. Vaikka elämän ruuhkavuosien aikana joskus joihinkin kotikadun tuttuihin törmättiinkin, me kuitenkin pääosin elimme omaa elämäämme omissa kuvioissamme.

Aikanaan työn aika sitten täyttyi ja posti kiikutti kotiin uuden elämänvaiheen merkiksi työeläkekortin. Oli opittava irrottautumaan vuosikymmenten kuvioista työn maailmassa. Oli taas aikaa itselle ja omille puuhille ja mahdollisuus täyttää allakkansa itselleen mieluisella tavalla.

Aarnen talliin kaverit houkuttelivat. Perustelivat, että sieltä löytyy paljon tuttuja, siellä saa kukin treenata omien voimiensa ja kykyjensä mukaan. Ainoana tavoitteena on pikkuisen vetreämpi kroppa ja hymyilevä naama. Kun elämästä on vaikea ilman krämppiä selvitä, niin oman tasoiset liikuntamuodot löytyvät yhtä lailla niille, joilla on uudet polvet tai lonkat tai sydämessä tahdistin.

Liikkumisen ohessa tulee maailmaa parannettua vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa. Mutta mikä hauskinta, melkoisen moni siitä viisikymmentäluvun kotikadun porukasta liikkuu taas yhdessä yhteisen harrasteen parissa. Elämä mikä kerran vei erilleen, on taas koonnut yhteen. Sitä Aarnen talli on menestyksellä tehnyt jo neljänkymmenen viiden vuoden ajan ja on sellaisena osa paitsi meidän ikäluokkamme myös useiden muiden ikäluokkien historiaa. Aikanaan, jo neljännesvuosisata sitten kuollut isäni, pukeutui samoihin tallin keltamustiin väreihin.

Kotikadun poikien ja muiden tuttavien kanssa on keskiviikkoaamuna hymy herkässä. Mieli ja kroppa virkistyvät ja olo on päivän kirkkovuoden teeman mukainen: Vuosien painolasteista huolimatta me Kupittaan urheiluhallissa liikumme kuin vastasyntyneet lapset, ja se, totta vieköön, tuntuu hyvältä.

o   o   o

1.4.2018 Kristus on ylösnoussut (Pääsiäispäivä)

HÄN ON NOUSSUT KUOLLEISTA

Pääsiäisen evankeliumin kertoo Matteus (28:1-18) evankeliumissaan näin:

Sapatin päätyttyä, viikon ensimmäisen päivän koittaessa, tulivat Magdalan Maria ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Vartijat pelästyivät häntä niin, että alkoivat vapista ja kaatuivat maahan kuin kuolleet.

Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: »Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ’Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.’ Tämä oli minun sanomani teille.»

Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja rien     sivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille.

o   o   o

25.3.2018 Kunnian kuninkaan alennustie (Palmusunnuntai)

ROHKEUS PUUTTUA

Kun jokin itselle tärkeä muuttaa luonnettaan, on mieli pettynyt, surullinen; jopa vihainen. Ympäröivästä maailmasta löytyy runsaasti esimerkkejä. Isoimmasta päästä koko maailmanpoliittinen tilanne, joka toisen maailmansodan jälkeisen toiveikkuuden jälkeen on jälleen valunut sapelienkalistelun todellisuuteen. Hyvä esimerkki on myös sosiaalisen median kehitys.

Runsaat kymmenen vuotta sitten Ruotsissa asuva sukulainen tutustutti minut Facebookin maailmaan. Suomessa se ei vielä silloin ollut kovinkaan tunnettu, mutta antoi meille mahdollisuuden pitää yhteyttä toisiimme meren yli, kertoa iloisista asioista ja lähettää niitä värittäviä kuvia. Nyt Facebookin luonne on muuttunut. Sitä on käytetty mielipidevaikuttamisen kanavana, sitä on käytetty trollaaamiseen ja sinne on muodostunut saman mielisten kuplia toinen toisiaan vahvistamaan. Vaikka Facebook yrittää parannella algoritmiaan, sen luonne on muuttunut niin paljon, että, ainakin tilastojen mukaan, sen käyttäjämäärät ovat kääntymässä laskuun mieltä vähemmän manipuloivien sosiaalisen median välineiden tieltä. Juhani Heimonen kuvasi somen pulmallisuutta Turun Sanomien aliossaan: Se on hyvä palvelija, mutta ei aina niin hyvä isäntä. Vertaisverkoissa viestit singahtelevat sukkelaan, spontaanisti ja värittyneinä kuin muinoin muhevat juorut agraari-Suomen kylänraitilla ja ompeluseuroissa.

Palmusunnuntaina me tapaamme Jeesuksen vastaavassa tilanteessa, harmittelemassa hänelle tärkeän asian luonteen muuttumista. Hänelle Jerusalemin temppeli oli Jumalan kohtaamisen ja rukouksen paikka. Juutalainen uhriajattelu oli kuitenkin tuonut sinne uhriaineiden myyjät ja rukouksen sijaan temppelistä oli muodostunut hälisevä markkinapaikka. Tästä tuohtumuksesta ja sen seurauksista kertoo päivän teksti näin: Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: On kirjoitettu: Minun huoneeni on oleva rukouksen huone. Mutta te teette siitä rosvojen luolan.

 Palmusunnuntaina Jeesus antaa meille rohkeuden mallin: Kun asiat eivät ole, niin kuin niiden pitäisi olla, pitää niihin puuttua. Palauttaa, korjata tai hylätä ja vaihtaa toiseen parempaan. Jeesuksen esimerkki haastaa meitä tänäänkin. Kristityn tulee olla valona maailmassa, viemässä sitä Jeesuksen opetusten suuntaan, jotta maailmassa vallitsisi rauha ja rakkaus ihmisten kesken, joita hän rakastaa.

o   o   o

18.3.2018 Herran palvelijatar (Marianpäivä)

HYVÄÄ MERKKIPÄIVÄÄ NAISPUOLISET KOLLEGAT

Marraskuun kuudentena (6.) päivänä vuonna 1986 teki kirkolliskokous merkittävän päätöksen: pappisvirka avattiin pitkän väännön jälkeen myös naisille äänin 87-21. Edes määrävähemmistöpykälä, jolla useimmiten kaikki uudistukset on kirkolliskokouksessa onnistuttu torppaamaan, ei tällä kerralla onnistunut päätöstä estämään.

Kauan olivat naiset saaneet pappeuttaan odottaa: kirkolliskokous oli äänestänyt asiasta vuosina 1963, 1976 ja 1984, jolloin ehdotuksen läpimeno jäi kuuden äänen päähän.

Kivutta ei päätöstä kuitenkaan vastaan otettu. Naisten pappeuden kiivaaksi vastustajaksi profiloitunut Oulun piispa Olavi Rimpiläinen käveli ulos salista jäämättä odottamaan äänestystulosta. Eikä hän, päätöksestä huolimatta, suostunut naisia papeiksi vihkimään. Myös muut, vain miesten pappeuden hyväksyvän näkemyksen kannattajat, pistivät kapuloita rattaisiin muun muassa järjestämällä työlistoja siten, ettei heidän tarvinnut yhtä aikaa naisten kanssa alttarilla työskennellä.

Vieläkään kiukuttelu päätöksestä ei ole kokonaan päättynyt, mutta nyt, runsaat kolmekymmentä vuotta päätöksen jälkeen, ainakin Turussa naiset on hyväksytty papeiksi siinä kuin miehetkin. Koska meillä on vain yksi, jakamaton, pappeus, en itse ole koskaan halunnut puhua nais- ja miespapeista. Minulle pappi on pappi, oli hän sitten nainen tai mies, kollega ja ystävä, yhteisen tiimin tasavertainen jäsen. Toivottavasti ajan sukupuolettomuuteen tähtäävä ilmapiiri lopulta sammuttaa pappeuden jonninjoutavan sukupuolikeskustelun.

Ensimmäiset naiset saivat pappisvihkimyksensä kolmekymmentä (30) vuotta sitten, kuudes (6.) maaliskuuta vuonna 1988. Tuolloin kaikkiaan 94 naisteologia sai vihkimyksensä. Enää ei tarvinnut, opiskelukaverini Tuulikki Koivunen-Bylundin tapaan, naisten lähteä Ruotsiin pappisvirkaan päästäkseen. Tosin hänellä siellä meni mukavasti, virka aukeni Uppsalan tuomiorovastiksi ja Härnösandin hiippakunnan piispaksi. Niin että, vaikka vain papeista puhunkin, ovat naispuoliset kollegani kolmekymmenvuotisjuhlansa ansainneet. Hyvää merkkipäivää, ystävät ja kollegat!

o   o   o

11.3.2018 Elämän leipä (4. paastonajan sunnuntai)

ILMAISTA RUOKAA

Päivän lainaus Jesajan kirjasta on ajan hermolla:

Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa. (Jes 53:1)

Keskimäärin suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ihmiset pärjäävät jokapäiväisen elämän mahdollistavien haasteiden keskellä ihan hyvin. Toki euroa joskus joutuu venyttämään kun pienestä palkasta tai työn pätkäluonteisuuden takia joutuu miettimään, miten asunto- ja muista lainoista onnistuu selviämään ja samalla mahdollistamaan vaikkapa lasten harrastukset. Mutta niin sitä aina on tehty – velkaa on otettu kantokyvyn äärirajoille ja jollain poppakonsteilla siitä kuitenkin selvitty.

Viime aikoina kaupat ovat omalta osaltaan auttaneet tiukan euron talouksia ainakin siten, että vanhenemassa olevat tuotteet saa 30 prosentin alennuksella ja jos menee kauppaan viimeisten kahden aukiolotunnin aikana, peräti 60 prosentin alennuksella. Kyllähän se, jos tarjoukset pystyy hyödyntämään, pitkässä juoksussa ainakin jossain määrin perheen taloussuunnittelua helpottaa.

Mutta vaikka kansalaiset keskimäärin tulevat kohtuullisesti toimeen, on aina ja viime aikoina yhä enenevässä määrin niitä, joiden eurot eivät elämiseen riitä. Näiden ihmisten auttamisessa seurakunnat ovat aina olleet aktiivisesti mukana. Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.

Kirkolla on sekä ilmaista ruokatarjontaa ruokakassien ja ilmaisten aterioiden merkeissä, että edullisia, vapaaehtoiseen maksuun perustuvia, euron parin hintaisia aterioita. Lisää tietoa näistä voi katsoa vaikka Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kotisivuilta tai googlaamalla sanat ruokaile edullisesti, Turku.

Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa — syökää!

o   o   o

4.3.2018 Jeesus, pahan vallan voittaja (3. paastonajan sunnuntai)

TAVAROISTA LUOPUMISEN TUSKA

Sukupolvikokemukset ovat sukupolvia yhdistäviä tapahtumia tai kokemuksia. Isovanhempieni ikäluokan elämässä keskeisellä sijalla olivat Suomen synnytyskivut. Vanhempieni ikäluokan maailmaa hallitsi sotien ja jälleenrakennuksen aika. Oman sakkini, suurten ikäluokkien ensimmäinen yhteinen sukupolvikokemus lienee kavereitten määrä. Lapsia syntyi ja kavereita riitti.

Nyt, suurten ikäluokkien tultua seniori-ikään, meitä on kohdannut taas uusi sukupolvikokemus, joka tavallaan sisältyy päivän tekstin toteamukseen: Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään… Elämän varrella on nurkkiin kertynyt tavaraa. Aineellista hyvää piisaa. Aineen määrän mukaan ollaan kyllä rikkaita tai vähintäänkin keskiluokkaisia. Ja koska se on kovalla työllä ansaitulla palkalla saatu hankittua, se on arvokasta. Tai onko sittenkään? Onko aine enemmän taakka kuin rikkaus?

Meille on vaikeaa luopua tavarasta, mutta emme me myöskään oikein tiedä, mitä sen kanssa tekisimme. Lapsemme ovat tehneet kotinsa oman makunsa mukaan, ei heille kelpaa meidän rakkaat mööpelimme tai astiastomme. Varsinkin kirjojen suhteen tilanne on kriittinen. Ne, ennen niin arvokkaat, eivät oikein kelpaa kenellekään. Ei niitä huoli nuori sukupolvi, jolle kirjahylly on tuntematon. Ei niitä ota vastaan antikvariaattikaan, kun tarjontaa on liikaa. Paljon muuta ei voi tehdä, jos kirjoistaan haluaa päästä eroon, kuin istua alas, repiä niistä kannet irti ja sijoittaa kannet ja sisältö omiin kierrätyksen mukaisiin keräysastioihinsa.

Ongelmaa ajankohtaistuu erityisesti silloin, kun seniorit muuttavat suuresta omakoti- tai rivistalostaan pieneen kerrostaloasuntoon. Mitä sinne voi ottaa mukaan? Ja miten luopua siitä, mitä ei voi ottaa mukaan? Yksi ratkaisu on se, mikä erään pariskunnan kerrottiin tehneen; uuden kodin myötä pistettiin kaikki muukin uusiksi – vanha, jotain yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta sai lähteä kierrätykseen.

Kova on luopumisen tuska, kun pitäisi luopua sekä suvun perintökalleuksista, että omista rakkaista hankinnoistaan. Toisaalta, jos niistä osaa luopua, tekee omien lastensa sukupolvelle suuren palveluksen. Siinä sukupolvessa, kun esineet ovat käyttöä, eivät keräämistä varten. Esineen arvo on sen käytettävyydessä. Kun jokin esine käy tarpeettomaksi, se löytää nopeasti tiensä kierrätyksen kanaviin. Sinne joutaa hääpuku tai lapsen sänky tai tuoli, joka on korvattu paremmalla.

Miten me aineella vaurautemme osoittamaan tottuneet oppisimme, että elämässä ainetta tärkeämpää on elämän sisältö ja sen mahdollistavan aineen tarkoituksenmukaisuus. Valtaosin taitaa käydä niin, että aineen keräämättömyyden maailma toteutuu vasta suurten ikäluokkien poistuttua aikaa kuluttamasta.

o   o   o

25.2.2018 Rukous ja usko (2. paastonajan sunnuntai)

AINAHAN ON MAKSETTAVA, EIKÖS JUU…

Ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu…, lauletaan tutussa rallissa. Kaltaiseni palkollisen elämässä se on ollut ja on edelleen keskeinen teema. Pankinjohtajan puheille on menty, kun on pitänyt saada koti, auto, vene tai mökki. Tarkasti on laskettu, millaisiin kuoletuksiin on varaa ja sitten vedetty nimet papereihin. Onneksi laskelmat ovat pitäneet. Välillä on ollut tiukempaa, markkaa ja euroa on saanut venyttää. Mutta hiljalleen on velka toisensa jälkeen tullut kuoletettua.

Harva tässä maailmassa pystyy elämänsä ilman velkaa järjestämään. Jopa silloin ennen, kun piti itse säästää pesämuna, oli laina ratkaisevassa asemassa. Minun sukupolvelleni lainanmaksu sujui kohtuullisen mutkattomasti, kun heti opiskelujen jälkeen pääsi työelämään ja kaiken lisäksi vakinaiseen työsuhteeseen. Säännölliset tulot mahdollistivat oman elämän taloussuunnittelun. Oikeastaan ainoita tarkkailtavia muuttujia olivat korot ja inflaatio.

Nykyään on hankalampaa, ei ole tarvinnut kerätä pesämunaa eikä vakituisen työsuhteen saaminen ole yhtä helppoa. Lainaa otettaessa ollaan aika lailla tyhjän päällä tai toivotaan työpaikan löytyvän ja asioiden hoituvan. Menneille sukupolville tuntematon epävarmuuden tumma pilvi peittää oman taloussuunnittelun taivasta.

Tavalla tai toisella lainoista pitää selvitä. Lainojen anteeksianto Raamatun päivän kertomuksen tapaan ei tavallisesti ole mahdollista sen paremmin yksittäisen velallisen kuin talousvaikeuksissa kamppailevan valtionkaan kohdalla. Raamattuhan kertoi: Oli kaksi miestä, sanoi Jeesus. He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velat anteeksi.

Vaikka anteeksiannon varaan ei velkakurimuksessaan voi laskea, niin aivan vailla apua ei sen äärellä kuitenkaan joudu tuskailemaan. Velkaneuvonta, jota kirkko Turussa aikanaan oli aloittamassa, mutta joka nyt on siirtynyt kaupungin työksi, auttaa miettimään, miten elämä pitää järjestää, jotta velkataakan kanssa pystyy pärjäämään ja samalla jatkamaan mahdollisimman tavallista elämää.

o   o   o

18.2.2018 Jeesus, kiusausten voittaja (1. paastonajan sunnuntai)

PAINIA OMIEN ADDIKTIEN KANSSA

Asensin lintujen ruokintapaikallemme uudet rasvatangot. Kylässä piipahtanut pieni koiraystävä sai herkullisen tuoksun sieraimiinsa, etsiytyi tangon vierelle, repi sen verkostaan ja pisti siitä poskeensa aimo annoksen. Liukkaasti kuulemma liikkui uloste myöhemmin. Ei pystynyt pieni ystävä mielihalujaan hillitsemään.

Yhtä vaikeaa se on meille ihmisillekin. Suklaalevyn avattuaan syö ensin palan ja sitten rivin ja ei aikaakaan, kun koko levy on kadonnut parempiin suihin. Niin kuin se yksi levy nyt olisi jokin annoksen määrä. Kun toisinaan on päättänyt kohtuullistaa herkutteluaan ja ostanut pienemmän levyn tai karkkipussin, niin yhtä huonosti siinä on käynyt. Jos toki nautitun herkun kokonaismäärä on vähentynyt, niin yhtä lailla koko levy tai koko karkkipussi on herkkusuuhun kadonnut. Ainakin teoriassa olisi voinut jotain seuraavallekin herkkuhetkelle jättää. Mutta kun ei…

Näin paaston alkaessa kirkon ajatellaan kehottavan ruoasta pidättäytymiseen. Toki sekin paastonaikaan kuuluu, mutta ei se ole itsetarkoitus, vaan apuväline paastonajan kirkollisten tavoitteiden saavuttamiseen, kuten sen Jumalan pyhyyden ja rakkauden tutkisteluun, joka ilmeni Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa tai henkilökohtaisessa kasvussa entistä vastuullisempaan elämäntapaan ja muiden huomioimiseen. Ruokatottumusten ja muiden elämäntapojen yksinkertaistaminen voi olla avuksi paastoon liittyvässä hengellisessä kilvoituksessa.

Mutta ei ruoka suinkaan ole aikamme ihmisen ainoa kiusaus. Niitä muita, kaikkialla olevia, ei vain aivan samalla tavalla huomaa. Aikamme yleisin himo lienee somesurffailu. Missä kaksi tai kolme on koolla, on myös kaksi tai kolme kännykkää auki ja koolla olevat ovat kovin sosiaalisia, eivät toistensa, vaan koko muun maailman kanssa. Kun kännykkäni taannoin oli huollossa, tunsin itsekin olevani aika lailla kädetön ja ulkopuolinen. Niin se somehimo vie mennessään. Ollakseen osa aikaa ja ihmiskuntaa on pakko tietää ja kommentoida.

Kiusaaja, jonka kanssa Jeesus päivän teksteissä painii, osaa elää ajassa ja paikassa ja luoda meille mieleisiään, meitä aikaan ja aineeseen entistä tiiviimmin sitovia riippuvuuksia. Ken syö liikaa, ken surffaa liikaa, ken urheilee liikaa. Paastonajan tehtävänä on saada meidät paitsi arvioimaan elämäntapaamme ja addiktejamme, myös suuntaamaan katseemme ajan tuolle puolen, sillä ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta, mitä Herra sanoo.

o   o   o

11.2.2018 (Laskiaissunnuntai)

RAKKAUDEN TIE EI PÄÄSTÄ HELPOLLA

Laskiaissunnuntaina lähdetään Jeesuksen kanssa matkalle Jerusalemiin. Kirkkovuosi on otsikoinut päivän sanoin: Jumalan rakkauden uhritie. Jo otsikko kertoo siitä, ettei rakkauden tie Jeesuksen kohdalla, kuten ei kenenkään elämässä, ole vain ruusuisen romanttisia onnen hetkiä, vaan myös ja useimmiten, kokoelma monenlaisten haasteiden ja tuskien hetkiä.

Omilleen Jeesus kuvaa edessä olevaa matkaa näin: Me menemme nyt ylös Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet.

Vaikka parisuhteen näkökulmasta rakkauden polkua tarkasteltaessa ei ihan Jeesuksen kohtaamien ongelmien äärelle törmätä, sisältää jokainen pitkään kestävä parisuhde koko joukon koettelemuksia.

Useimmiten parisuhteen ongelmina ajatellaan uskottomuutta tai muita seksuaalielämän haasteita, joiden hoitamiseksi etsiydytään perheneuvojan tai seksuaaliterapeutin vastaanotolle. Mutta itse asiassa suurin osa elämän haasteista taitaa kuitenkin sisällöltään olla vallan muuta.

Tuskaa voi tuottaa lasten saaminen. Pulmia voi piisata lasten kasvatuksen kanssa. Elämän raamien rahoittaminen vaatii luovuutta ja tarkan euron politiikka; asioiden ja unelmien arvottamista – jostain luopumista, jonkin muun saavuttamiseksi. Parisuhteessa pitää osata tinkiä omista toiveistaan, jotta kokonaisuus, parisuhde tai perhekunta voi hyvin.

Eikä elämän ehtoopuoli välttämättä ole yhtään sen seesteisempi. Vuodet tuovat mukanaan omat vaivansa. Kroppa ei enää toimi kuten nuorempana ja yhteisen elämän hoitamisessa on yhä enemmän turvauduttava kumppanin apuun. Lopulta rakkauden polku saattaa tarjota tehtävän muistisairaan läheisen omaishoitajana, jonka sitovuus pakottaa luopumaan monista itselle tärkeistä harrasteista ja toimista.

Päivän tekstissä Jeesus määrittelee aidon rakkauden tien kulkemisen suurimman haasteen. Siinä minun tulee vähetä, jotta minun rakkauteni kohde voisi kasvaa. Siinä rakkauden mitta ei ole omissa, vaan rakkaan tarpeissa. Hän sanoo: …joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

Siinäpä haastetta yksilöllisyyden nimiin vannovan maailman asukkaalle.

o   o   o

4.2.2018 (Kynttilänpäivä)

JOULU JATKUU VÄLITTÄMISENÄ

Kynttilänpäivän tekstinä on lainaus ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä: Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.

Teksti nostaa esiin kaksi, kirkollisessa ajattelussa tiiviisti toisiinsa liittyvää teemaa, valon ja yhteyden.

Helmikuun alun päivinä, jolloin päivän valoisa aika on joulusta lisääntynyt jo runsaalla kahdella tunnilla ja kynttilöiden vuodenaika alkaa hiljalleen väistyä kevään valon tieltä, on vielä kerran hyvä palata joulun tunnelmiin. Jouluna me iloitsimme taivaallisen valon saapumisesta keskellemme Jeesus-lapsen hahmossa, täytyimme hyvällä tahdolla ja koimme yhteyttä toisiimme yli ikä-, rotu-, ja maantieteellisten erojen. Kynttilänpäivän viesti on: pysykää valon lapsina ja pitäkää huolta toisistanne.

Varsin harvalle lienee tuttua, että entisinä aikoina oli kynttilänpäivänä tapana vihkiä vuoden aikana kirkoissa käytettävät kynttilät. Siihen perinteeseen emme enää törmää. Mutta varsin monelle vuoden kiertoon liittyy kynttilänpäivän perinne kirkon vuotuisen suurkeräyksen, Yhteisvastuukeräyksen, käynnistymisestä. Tasavallan presidentin perinteisesti avaama keräys on konkreettinen osoitus siitä, mitä merkitsee valossa vaeltaen pitää huolta toinen toisistamme.

Tämänvuotinen keräys torjuu nälkää ja köyhyyttä.

Suomessa Yhteisvastuukeräyksellä tuetaan taloudellisesti vaikeassa tilanteessa eläviä ihmisiä yhteistyössä Kirkon diakoniarahaston ja paikallisseurakuntien kanssa.

Ulkomailla yhteisvastuuvaroin autetaan katastrofien ja konfliktien aiheuttamissa hätätilanteissa pahiten kärsineitä ihmisiä. Heille avun vie perille Kirkon Ulkomaanapu.

Yhteisvastuukeräys on perinteisesti toteutettu lista-, ja lipaskeräyksenä. Viime aikoina on avuksi otettu uuden tekniikan mahdollisuudet. Lahjoituksen voi tehdä myös keräyksen nettisivujen kautta tai osallistumalla erilaisiin tempauksiin ja tapahtumiin.

Joulun välittävä lämpö jatkuu läpi vuoden, kun maailman valon innostamina pidämme huolta toisistamme lähellä ja kaukana.

o   o   o

28.1.2018 (3. sunnuntai ennen paastonaikaa)

SISÄLTÖ ON KUORTA TÄRKEÄMPI

Pariisin Invalidikirkon suuren kupolin alla olevaa tilaa hallitsee suuri punainen hauta. Kuuden sisäkkäisen arkun sisällä lepäävät keisari Napoleon ensimmäisen maalliset jäännökset. Kaukaisella karkoitussaarellaan, Saint Helenalla, vuonna 1821 kuollut keisari uudelleenhaudattiin Pariisiin vuonna 1861.

Napoleonin näyttävä hauta luo mielikuvan suurmiehestä. Vaikka Napoleon sai aikaan suuren sekamelskan ja varsinkin Venäjän sotaretkellään suurta kärsimystä ja tuhoa yhtä lailla vihollisilleen kuin omille joukoilleenkin, ei hän ulkoisesti suurmiehen mittoja onnistunut täyttämään. Kuollessaan 157-senttinen Napoleon täytti kyllä sen ajan ranskalaismiehen keskimitan, mutta oli upseeriksi ja johtajaksi auttamattoman pieni. Brittien pilkka-analyysi lyhytpinnaisesta pikkumiehestä lienee ollut melko lailla osuva.

Napoleonin mukaan on nimetty ”Napoleon-syndrooma”, eräillä lyhytkasvuisilla ilmenevä psyykkinen taipumus kompensoida lyhyytensä liian aggressiivisella ja dominoivalla sosiaalisella käyttäytymisellä. Syndrooman mukaan käyttäytyviin lienee jokainen meistä joskus törmännyt.

Ansiottoman armon sunnuntai nostaa keskusteluun ihmisen ulkoisen olemuksen merkityksen. Päivän tekstilainaus kertoo tänään Suomessa varsin ajankohtaisesta tapahtumasta, jossa kansakunnalle haetaan uutta johtajaa. Raamatun kertomuksessa valinnan tekijäksi valikoitunut henkilö kiinnitti huomionsa ulkoisesti näyttävään ehdokkaaseen, mutta Herra sanoi hänelle: Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso, kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen.

Raamatun ajattelussa tärkeintä meissä ei ole pakkaus, vaan sisältö. Arvomme, pyrkimyksemme ja tekomme yhteisömme hyvinvoinnin eteen. Ulkoisesti pieni ja ruma voi henkisiltä mitoiltaan ja ominaisuuksiltaan olla yhtä hyvä tai jopa parempi kuin ulkoisilta ominaisuuksiltaan suuri ja kaunis.

Napoleon-syndrooman ajatuksen mukaan ulkoisten mittojen pienuus oli Napoleonille ongelma. Itsensä hyväksyminen aikamme maailmassa, joka vannoo nuoruuden ja kauneuden nimiin, voi tänäänkin olla monelle vaikeaa. Kaikille heille päivän raamatullinen viesti on tärkeä. Me olemme kelvollisia juuri sellaisina kuin me olemme. Itsensä hyväksyminen on vahvan itsetunnon avain.

o   o   o

21.1.2018 Jeesus herättää uskon (3. sunnuntai loppiaisesta)

MEIDÄN JUMALAMME… JA TEIDÄN

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon noin 70 % väestöstä. Paljon on väki vähentynyt siitä, kun lähes puoli vuosisataa sitten astuin Åbo Akademin teologisen tiedekunnan ovista sisään. Vielä silloin Suomi näytti aika lailla samalta, kuin viime sunnuntain Turun Sanomissa olleen artikkelin mukaan keski-Pohjanmaalla Perhon kunta näyttää vielä tänäänkin. Kuntalaisten arvomaailmassa koti, uskonto ja isänmaa ovat itsestään selvyyksiä, kunnan väestöstä yli 93 prosenttia on luterilaisen kirkon jäseniä eikä yhteistyötä kunnan ja kirkon välillä kyseenalaisteta.

Perhon ulkopuolisessa Suomessa, varsinkin suurissa kaupungeissa, tilanne on toinen. Kaupunkien asukkaiden kirkkoon kuuluminen lähestyy hiljalleen 50 % rajaa. Yhteistyö kaupunkien ja kirkon välillä on muuttunut jännitteiseksi. Päivähoidon ja koulujen ovet eivät enää, lapsuuteni ja nuoruuteni tapaan, välttämättä ole avoinna seurakunnan vierailulle. Lasten tietoisuus kirkkovuoden sisällöstä ohenee eikä siunaus saata uuteen elämänvaiheeseen. Kun Pohjanmaalla uskonnonvapauslakia tulkitaan vapaudeksi uskoa, nähdään se etelän kaupungeissa vapautukseksi uskosta.

Silti uskonnot ovat arjessamme läsnä. Papin töitä aloitellessani ei luterilaisten ohella paljon muihin uskontoihin törmännyt. Juutalaisyhteisö oli pieni eikä muslimeja katukuvassa näkynyt, ellei sitten lähtenyt Tukholmaan suuren maailman menoa ihmettelemään. Tänään on toisin. Juutalaisyhteisö tosin on edelleen pieni, mutta muslimien määrä katukuvassa on huomattavasti kasvanut. Lisäksi uskontojen kartta on kasvanut monilla pienemmillä, muualta maailmasta, meille saapuneilla uskonnoilla. Uskonnollisen yhtenäiskulttuurin sijaan me olemme siirtyneet uskontojen moninaisuuden maailmaan.

Päivän lainaus viidennestä Mooseksen kirjasta kysyy suhdettamme omaan uskontoomme: Missä ovat nyt teidän jumalanne?  Olemmeko me kiinnostuneita uskostamme? Pohdimmeko sen merkitystä omassa elämässämme? Toimimmeko sen eteen, että sen ihanteet, joulunajan toiveiden mukaan, muuttaisivat maailmaa? Olemmeko me niin sisällä omassa uskossamme, että voimme heittäytyä, nykyajan edellyttämään avoimeen keskusteluun, muiden uskontojen edustajien kanssa? Osaammeko me elää kristittyinä moniuskontoisessa maailmassa?

Erilaisista tuhoamisyrityksistä huolimatta uskonnot ovat olleet maailmassa aina. Ja tulevat olemaan. Myös uskontojen maailmassa, kuten politiikassa, valtatyhjiö täyttyy aina. Jos me emme tiedä, missä Jumalamme on, muut kyllä osaavat sille paikalle omat jumalansa istuttaa.

o   o   o

14.1.2018 Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa (2. sunnuntai loppiaisesta)

VALO KARKOITTAA PIMEYDEN DEMONIT

Pimeyden koura alkaa hiljalleen höllentää otettaan. Talvipäiväseisauksen jälkeen päivä on pidentynyt jo viidelläkymmenellä (50) minuutilla. Sen alkaa huomata ja silloin harvoin, kun aurinko on esillä, alkaa ilmassa olla selvä kevään tuntu. Koska pimeässä on aina kestämistä, me mieluummin odotamme valon aikaa, saadaksemme kokea miten se täyttää meidät uudella energialla.

Myös päivän lukukappale Jesajan kirjasta nostaa esiin valon voiman, tosin hieman eri yhteydessä: ennen kuin oikeus nousee siellä kuin aurinko… Oikeus on valon kaltainen hyvä asia, jota kannattaa odottaa.

Auringon nousua tai vuoden valoisaa aikaa odotellessa on pimeydenkin keskellä selvittävä. Siksi me teemme kaikkemme murtaaksemme pimeän vallan alkaen syyskesän ensimmäisistä kynttilöistä päätyen joulunajan valtaisaan valomereen.

Fyysisen pimeän ohella pimeän aika vaikuttaa henkisesti. Pimeässä liikkuvat pahan pelottavat voimat. Se metsä, joka kesällä houkuttelee marja- ja sienisadollaan, muuttuu pimeyden verhoamana pelottavien voimien temmellyskentäksi, minne ei mielellään viitsi mennä. Jonkinlainen historiallisgeneettinen jäänne pimeyden voimilta suojautumisessa taitaa olla se, että me vuoden pimeimpänä aikana kaikkein eniten, erilaisten juhlien ja tapahtumien merkeissä, etsiydymme toistemme seuraan. Yhdessä pimeyden voimat ja pelot on helpompi voittaa.

Toisaalta, jos pimeys ahdistaa meitä, voimme vain kuvitella, miten pelottava elementti se oli esi-isiemme maailmassa. Yön tullessa kaupungin kadut hämärtyivät ja pimenivät. Ei sinne mielellään lähtenyt, ellei ollut aivan pakko. Paljon turvallisempaa oli odottaa auringon nousua kodin turvallisten seinien sisällä.

Nykytilanne, jossa kadut pääosin ovat valaistut ympäri vuorokauden, on pitkän kehityksen tulos. Katuvalaistus alkoi 1400-luvulla ulos ripustetuilla irtolyhdyillä. 1800-luvulla siirryttiin kaasuun; Helsingissä ensimmäiset kaasuvalot nähtiin vuonna 1860 Ruotsalaisen teatterin edustalla. 1800-luvun loppupuolella yleistyivät sähkölamput, joitten tekniikka on sittemmin kehittynyt hehkulampuista ledeihin.

Valon merkitystä pohtiessamme meidän on hyvä pitää mielessämme myös se maailman valo, johon päivän tekstissä viitattiin; joulun lapsi, joka tuli näyttämään meille tien valoon, että osaisimme valon lapsina valossa kulkea.

o   o   o

7.1.2018 Kasteen lahja (1. sunnuntai loppiaisesta)

KULTA-AIKA LAPSUUDEN

Kummius on kristillinen tehtävä. Se merkitsee ennen muuta kutsua tukemaan lapsen vanhempia lapsen kristillisessä kasvatuksessa.

Se, jo sinällään, on haastava tehtävä. Mutta perustehtävää suurempaa päänvaivaa, ainakin aluksi, aiheuttavat kummilahjat. Mitä ihmettä sille lapselle voisi antaa?

Yksi perinteisimmistä lienee kummilusikka, useimmiten hopeinen erityislusikka, johon voi kaivertaa vauvan nimen, syntymäajan ja –painon. Pienen ihmisen maailmassa kummilusikka ei kaikkein suosituimmalta lahjalta tunnu. Ei edes silloin, kun kummi erityislusikan sijaan päättää vuosien mittaan koota kummilapselleen ihan oikeat pöytähopeat. Aikanaan ne kyllä nousevat arvoonsa. Tänä jouluna kuopuksen kummihopeat kruunasivat joulupöydän kattauksen.

Kummilusikan ohella yhtä perinteinen lahja on jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajan ollut Arvo Lehtovaaran toimittama ja Maija Karman kuvittama vauvakirja Kulta-aika lapsuuden. Vuonna 1949 ilmestyneen ensimmäisen painoksen jälkeen siitä on otettu kymmeniä painoksia. Syntymästä kouluikään varatuille sivuille mahtuu paljon muistoja, tekstejä, kuvia ja muita muistoesineitä.

Esikoisen kirjan kansilehdelle ovat kummit kirjoittaneet: Äiti — kirjaa pitää, kun isä odottaa vuosia lisää. Tässä kummit alustan tiedoille antaa. Elon tiellä Herra lasta kantaa.

Vaihtelevasti vanhemmat kirjaa jaksavat täyttää. Esikoisen kirja on kyllä aloitettu ja hajanaisia merkintöjä vuosien varrelta on siellä täällä. Kovin yhtenäistä kuvaa lapsuuden vuosista ei kirja kuitenkaan valitettavasti muodosta. Sillä, vähän niin kuin kuopuksen hopeiden kanssa, nyt on ehditty niihin vuosiin, jolloin lapsuuden muistojen pariin olisi mukava palata. Millaista silloin oli? Mistä kaikesta olin kiinnostunut? Ketkä siihen aikaan olivat elämäni tärkeimmät ihmiset?

Kasteen kautta meistä tulee Jumalan lapsia ja palasia omien sukujemme historiaan. Yhdessä ne muodostavat elämämme perustan ja voiman. Muistot liittävät menneeseen ja kantavat tulevaisuuteen. Ison osan muistoistamme me kannamme sisimmässämme. On hyvä, jos joku muu on tavalla tai toisella tallentanut meitä varten muistot myös niistä kultaisista hetkistä, joita itse emme pysty muistamaan. Uuno Kailaan teksti Kulta-aika lapsuuden – kirjasta selventää: Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta ei katoa laulu. Se jää. Se on tietäjälaulu: siitä oman kohtalos kuulla voit: se on vaelluslaulu, jossa sinä itse mukana soit.

2018

 

31.12.2017 Aikamme on Jumalan kädessä (Uudenvuodenaatto)

OSAAMMEKO LUKEA AIKOJEN MERKKEJÄ?

Päivän tekstissä Jeesus moittii fariseuksia ja saddukeuksia heidän kyvyttömyydestään aikojen merkkien lukemiseen: Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä.

Ajan merkkien lukeminen, ajan kokonaiskuvan hahmottaminen, ei koskaan ole ollut helppoa. Jotain elämästä kyllä oivaltaa, vaikkapa oman aikansa rajallisuuden. Ystäväpiirini perinteisessä joulukirkossa joukon vanhin istui yksin etupenkissä ja totesi, että yksinhän tässä on istuttava, kun muut jo ovat joukosta poistuneet.

Oman ajan rajallisuus on helppo ymmärtää, mutta vaikea hyväksyä. Keskellä tätä maailmanhistorian hetkeä elävälle maailman tulevaisuuden ennustaminen on kaikin puolin vaikeaa. Vaikka suurvaltapolitiikan taivas 30-luvun lopulla tummenemistaan tummeni, ei valtaosa ihmisistä osannut ajan merkkejä lukea, vaan jatkoi elämäänsä aika lailla normaalisti. Jo ovella olleita, tulevien sodan vuosien kaoottisia hetkiä, ei osattu kuvitella tai pitää mahdollisina. Pohjimmiltaan ihminen taitaa mieluummin haluta hyvää kuin pahaa.

Jouluna, aattona ja päivänä, paavi Franciscuksen puheita seuratessani jäin pohtimaan hänen tulkintaansa tämän ajan merkeistä. Hän pohti aikaamme pakolaisten ja lasten näkökulmasta jotenkin näin: Maailmassa, jossa sodan tuulet puhaltavat, lukemattomat on pakotettu matkalle jostakin tietämättä, minne polku johtaa. Sotien melskeet koskevat lapsia monissa maailman kolkissa, Lähi-Idästä Bangladeshiin, Ukrainasta Afrikan maihin ja Venezuelaan. Jokaisessa heistä meidän tulisi nähdä Jeesus ja hänen armonsa avulla ryhtyä työskentelemään sellaisen maailman puolesta, joka olisi inhimillisempi tämän päivän ja tulevaisuuden lapsille.

Ajan merkeistä paavi hahmotteli sodan tuulten keskellä kärsivän maailman, joka on kovin kaukana siitä ihanteesta, jota enkelikuoro jouluyönä laulussaan ihmiskunnalle julisti: maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Mutta lukeeko paavi ajan merkkejä oikein? Toki maailmassa on paljon levottomuutta ja mahtavien valtataisteluja. Toki pakolaisvirrat liikkuvat, lapset itkevät ja ihmisoikeuksia poljetaan. Mutta voidaanko niistä vetää paavin ajatusten mukaisia johtopäätöksiä? Kun koti-Suomen vinkkelistä kaikki on ihan hyvin, onko nyt todella syytä huolestua maailman tulevaisuudesta? Osaammeko me lukea aikain merkkejä fariseuksia ja saddukeuksia paremmin?

o   o   o

24.12.2017 Jouluaatto

JOULUEVANKELIUMIN ÄÄRELLÄ

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautu­maan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

 Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämi­sen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

 Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

 Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

o   o   o

17.12.2017 Tehkää tie Kuninkaalle (3. adventtisunnuntai)

RAAMATUN KAKSI JOHANNESTA

Suomen viettäessä satavuotisjuhliaan muisteltiin monella tavoin menneitä sukupolvia ja ennen muuta niitä historia merkkihenkilöitä, jotka olivat viitoittamassa tietä itsenäisyyteen. Runeberg runoili: Sun kukoistukses kuorestaan, se kerran puhkeaa… Akseli Gallen-Kallela teki Kalevalan sankarit näkyviksi ja Jean Sibelius sävelsi edelleen valtaisia tunnekuohuja synnyttävän Finlandian, jonka säveliin itsenäisyyspäivän upea juhlailotulitus oli sovitettu.

Gallen-Kallela ja Sibelius saivat nähdä unelman itsenäisestä isänmaasta toteutuvan, mutta Runebergille kävi kuten Moosekselle, joka vain etäältä sai luvattua maata katsella. Raamattu kertoo: Herra sanoi Moosekselle: Tämä on se maa, josta olen puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille ja jonka olen vannonut antavani heidän jälkeläisilleen. Minä olen antanut sinun nähdä sen, mutta sinä et sinne pääse.

 Kertoessaan Johannes Kastajasta nostaa Raamattu eteemme Mooseksen ja Runebergin kaltaisen tienraivaajan. Hänen tehtävänsä oli, itse mukaan pääsemättä, valmistaa kansaa henkisesti Jeesuksen tulolle. Tällaisena hän oman tehtävänsä Johanneksen evankeliumin mukaan myös koki: Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa… Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään… Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi… …teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.

Paitsi sanoiltaan oli Johannes Kastaja poikkeuksellinen myös ulkoiselta olemukseltaan ja käytökseltään: Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. Johannes ihmetytti, ärsytti, nosti pintaan tunteita ja totuudenpuhujana muodostui valtaapitäville uhaksi, josta oli päästävä eroon. Tienraivaajan tehtävänsä Johannes kuitenkin, ennen väkivaltaista kuolemaansa, ehti suorittaa. Johanneksen jäljiltä tie oli valmis Jeesuksen tulolle.

Kolmantena adventtisunnuntain keskushenkilö on Johannes Kastaja. Monille läheisempi kuitenkin lienee toinen Johannes, Jeesuksen opetuslapsi ja rakkauden apostoli. Samalla asialla molemmat olivat. Toinen valmistamassa tietä Jeesukselle. Toinen kertomassa, miten meidän Jeesuksen seurassa Johanneksen valmistamalla tiellä tulisi vaeltaa. Hän tiivisti: Rakkaat ystävät! Kun Jumala on näin meitä rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.

o   o   o

10.12.2017 Kuninkaasi tulee kunniassa (2. adventtisunnuntai)

MATKALLA JEESUS-LASTA KOHTAAMAAN

Jouluisten mielikuvien valkean maiseman saapuminen on tänäkin vuonna Turun seudulla pikkuisen takkuillut, mutta muutoin joulun lähestyminen on kyllä maisemaan ilmestynyt. On jouluisia valoja, on kirkkaana loistavia kuusia ja kauppojen ikkunoiden paketit kertovat niistä salaisuuksista, joita muutaman viikon kuluttua jännittyneitä ryhdytään paljastamaan. Jouluun ollaan valmistautumassa… Mutta millaiseen jouluun?

Itse ajauduin aihetta pohtimaan, kun yritin löytää enkeliä loppuun palaneen ikkunaenkelini tilalle – niin voi käydä led-enkeleille, kun uutterasti ja useita vuosia joulunaikaa valaisevat. En onnistunut uutta löytämään. Lintuja, pupuja ja muita metsäneläimiä kyllä löytyi, mutta enkelit olivat kadonneet. Ja kuitenkin juuri enkelit olivat oleellinen osa joulun ihmeen, Jeesus-lapsen syntymän, todistajajoukkoa.

Muutenkin kristilliset symbolit näyttävät joutuneen jonkinlaisen sensuurin hampaisiin. Joulukalentereista melkein kaikki kristillinen on karsittu pois – onneksi taiteilijat eivät niin hyvin kirkollista symboliikkaa tunne, että jotain sentään on jäljelle jäänyt. En kerro mitä, ettei sekin vähäinen tulevina vuosina katoaisi. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissä saa joulusta kyllä puhua, kunhan siihen vaan ei sotke mitään uskonnollista, ainakaan Jeesusta – se kun saattaisi uskonnottomia tai jotain toista uskonnollista tai aatteellista vähemmistöä suuresti loukata. Kiinnostaa Jeesus sitten tai ei, pitää tasa-arvon maailmassa joulun kuulua kaikille.

Itse olen kasvanut jouluun, jonka keskushenkilö on Jeesus-lapsi. Koko adventin matka on matkaa häntä kohtaamaan. Hoosianna-hymni lähettää meidät itämaan tietäjien matkalle tapaamaan Jeesus-lasta. Adventtikynttilöiden määrän kasvu vie meidät yhä lähemmäksi Herramme ja Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Ja jouluna me saamme Pyhän Perheen, enkelten, paimenien, seimen eläinten ja itämaan tietäjien kanssa iloita maailman valosta, joka on keskellemme syntynyt. Hyväksyy tasa-arvon maailma sitä sitten tai ei, pysyy Jeesus joulun keskushenkilönä.

Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Jumalan valtakuntaa aikamme keskeltä etsivä voi joulunaikaan yhä maallistuvammassa maailmassa valmistautua myös Jeesus edellä. Tällaisen mahdollisuuden tarjoaa muun muassa seurakuntayhtymän tarjoama kuuden viikon mittainen rukouksen ja hengellisen ohjauksen arkiretriitti, joka alkaa ja päättyy yhteisellä jumalanpalveluksella ja jonka aikana retriittiläinen sitoutuu rukoilemaan päivittäin ja käymään kerran viikossa keskustelemassa ohjaajansa kanssa.

o   o   o

3.12.2017 Kuninkaasi tulee nöyränä (1. adventtisunnuntai)

HYVÄN TEKEMISEN VUODENAIKA

Päivän tekstin lausahdus: minä seison ovella ja kolkutan, on tapahtumana tuttu meille kaikille. Aina on oville kolkuteltu. Historian eri vaiheissa pikkuisen eri syistä. Milloin on pölynimurikauppias tarjoutunut imuroimaan huushollin tuotteensa myydyksi saadakseen, milloin taas tietosanakirjasarjan myyjä yrittänyt vakuuttaa meidät kirjasarjansa erinomaisuudesta ja ehdottomasta tarpeestamme sen hankkimiseen. Milloin on naapurin rouva tullut lainaamaan vehnäjauhoja, sotasokeat käyneet kaupittelemassa harjojaan tai sotainvalidit tarjoutuneet veitsiä teroittamaan.

Sotasokeat, sotainvalidit ja kirjakauppiaat ovat oviltamme kadonneet, mutta kyllä edelleenkin kolkuttajia piisaa. Pääosin nykyään ollaan liikkeellä monien hyvien asioiden puolesta. Pimenevä syksy ja lähestyvä joulu herättävät auttamisgeenimme. Hyvän asian puolesta on ovelle helpompi kolkuttaa, kun myös sen avaaja on virittäytynyt auttamisen aaltopituudelle.

Toisaalta ihan konkreettisesti oville eivät enää taida kolkuttaa kuin pienet partiolaiset, jotka adventtikalentereita myymällä hankkivat varoja lippukuntansa toimintaan. Mutta monin muin tavoin auttamisehdotukset kyllä koteihimme yltävät. Marraskuun alun Nenäpäivä tulee joka tuutista. Hyvää tekevät yhdistykset tuovat postipojan välityksellä muistutuksia mahdollisuuksistamme auttaa lähimmäisiämme lähellä ja kaukana juuri heidän toimintansa kautta. Meille tulee joulukortteja, joista saa maksaa, jos tahtoo. Meitä houkutellaan muistamaan kaukaista lähimmäistä kertalahjoituksella tai säännölliseksi lahjoittajaksi ryhtymällä. Auttamisen mahdollisuuksista ei pulaa ole.

Mutta mihin tarttua? Jos jokaiseen pyyntöön suostuu, ovat perheen, suvun ja läheisten joulunviettoon varatut rahat äkkiä huvenneet. Toisaalta, kun kaikki asiat ovat niin hyviä, niin minkä niistä valitsee? Hyvän työssä ahkeroitsijoiden kolkutukset voivat turruttaa tai nostaa vastakarvan kaikkia kerjääjiä kohtaan.

Kun hyvän tekemisen geeni meissä joulunaikaan kuitenkin jyllää, niin varmasti viisainta on etsiä laajan tarjonnan joukosta juuri se, mikä on omaa sydäntä kaikkein lähinnä ja keskittyä sen tukemiseen. Jokaiselle jotakin tarjonnassa kaikki kohteet kyllä osuutensa saavat.

o   o   o

26.11.2017 Tuomiosunnuntai

EI VALITUSOIKEUTTA

Jalkapallokentiltä tutussa näyssä pelaajat, tuomarin vihellyksen jälkeen, ympäröivät tämän protesteillaan. En se minä ollut… En minä mitään tehnyt… Tuo vain filmasi… Kun nykyään jokainen tilanne voidaan katsoa uudelleen, vaikka miten monesta näkökulmasta, hidastettuna ja pysäytyskuvana, pystyy jokainen katsoja päättelemään, onko vihellys ollut oikea vai väärä. Tuomari ei kuvia pysty hyödyntämään. Hänen on tehtävä ratkaisunsa sekunnin murto-osassa sen mukaan, mitä hän on nähnyt. Vaikka vihellykset useimmiten menevät oikein, mahtuu mukaan myös virheitä, ratkaiseviakin. Jalkapallon maailmanmestaruus on voitettu kädellä tehdyllä maalilla ja käden avustamalla maalilla on joukkue onnistunut saavuttamaan MM-kisapaikan. Yhtä kaikki: on vihellys sitten ollut oikea tai väärä, se on aina lopullinen. Jalkapallon säännöissä on sovittu, että tuomarilla on tilanteen ratkaisuvalta ja että hänen sanansa pitää. Vaikka pullikoiminen on inhimillistä, se on täysin turhaa; sen kyllä tietää pullikoijakin. Mutta minkä sitä tunteilleen mahtaa. Kuohahtavathan ne, kun kokee tulleensa perin juurin väärin kohdelluksi.

Tuomiosunnuntain saarnateksti vie meidät vastaavan tilanteen äärelle. Siinä taivaallinen tuomari julistaa meille tuomiomme. Ja selityksiä riittää: Kun tuomari syyttää meitä siitä, että emme antaneet hänelle hänen nälkää nähdessään ruokaa tai janoisena ollessaan juotavaa, tai kodittomana ollessaan kattoa pään päälle tai siitä, että emme olleet hänestä välittäneet hänen ollessaan sairaana tai vankilassa, me protestoimme jalkapalloilijan tavoin. Teksti toteaa syytettyjen kysyvän: Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua? Silloin hän vastaa heille: Totisesti: Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. Ja niin he lähtevät — iankaikkiseen rangaistukseen. Myös viimeisellä tuomiolla tuomarin sana on viimeinen ja se pitää.

Viimeisen tuomion lopullisuutta ja ankaruutta on monin tavoin kautta vuosisatojen kuvattu kirkkotaiteessa. Eräs tunnetuimmista lienee Michelangelon Vatikaanin Sikstuksen kappeliin vuosina 1537-1541 maalaama suurikokoinen fresko, jossa Kristus istuu valtaistuimellaan apostolien ja muiden pyhimysten ympäröimänä. Hänen tuomionsa on niin kauhistuttava, että hänen oikealla puolellaan istuva Maria kääntää katseensa muualle. Kristuksen vasemmalla puolella autuaat nousevat taivaaseen, kun taas oikealla puolella kadotukseen tuomitut putoavat syvyyksiin. Sen, kuten koti-Suomesta löytyvien vastaavien maalausten tarkoituksen on ollut muistuttaa Jumalan mielen mukaisen elämän tärkeydestä. Hedelmistään puu ja elämästään Kristuksen omat tunnetaan.

Ihmisinä me teemme virheitä. Lutherin yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden – teologia vapauttaa meidät murehtimasta niitä yksittäisiä mokia, joita katolinen kirkko korosti ja joilla, aneiden avulla, teki rahaa. Tärkeintä on kokonaisuus. Sydämen asenne. Kun se on oikea, voi viimeistä tuomiota lähestyä turvallisin mielin. Virren 288 sanoin: Silmäisi nähden, Jeesus, tein syntiä ja rikoin lain. Nyt tuomariini katson vain, silmiisi helliin Jeesus.

o   o   o

19.11.2017 Valvokaa (Valvomisen sunnuntai)

KODIT KIRKON YLLÄPITÄJINÄ

Vapaa-ajattelijat ovat vuosia saarnanneet uskonnonvastaisuuttaan suurin piirtein päivän Vanhan Testamentin lainauksen sanoin: Turha on palvella Jumalaa. Mitä hyötyä on siitä… Tämän ajattelumallin suuntaan eurooppalainen todellisuus on hiljalleen hiipinyt. En sanoisi, että Vapaa-ajattelijoiden ansiosta, vaan heistä riippumatta. Eurooppalainen todellisuus nyt vain on siirtänyt uskonnon ja tuonpuoleisen taka-alalle ja keskittänyt ajatuksensa aikaan ja aineeseen. Carpe diem – tartu hetkeen kiinnostaa iankaikkisuuteen tarrautumista enemmän.

Uskontoa ja uskonnollisia menoja yritetään kiivaasti kitkeä arjen todellisuudesta. Alkuviikolla Helsingin Sanomat kertoi päiväkotien ja seurakuntien yhteistyön päättymisestä Opetushallituksen uusien varhaiskasvatussuunnitelmien perusteiden astuttua voimaan. Päivitetty linjaus korostaa katsomuskasvatusta ja sitä, että kaikki uskonnot ovat uskonnottomuuden ohella tasa-arvoisen tutustumisen kohteena. Ainoa valtiollisesti hyväksytty jäänne kristillisestä tapakulttuurista taitaa varhaiskasvatuksessa ja varmaan pian kouluissakin olla Suvivirsi ja Enkeli taivaan. Eipä niillä kovin pitkälle pötkitä.

Yhteiskunnan kehitys kohti uskontoneutraalisuutta on ollut asiaa seuraavien tiedossa jo pitkään. Ilmiönä siihen vaikuttamiseen ei juuri mahdollisuuksia ole ollut.

Kirkon kannalta huolestuttavampaa kuin uskonnon oheneminen yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen ja kasvatuksen maailmassa, on uskonnon oheneminen kodeissa. Sillä omassa elämäntodellisuudessaan jokainen voi vapaasti muodostaa suhteensa omaan kirkkoonsa, sen arvoihin ja aktiviteetteihin. Kodeissa elävä kirkko elää myös yhteiskunnassa, sanoo valtio siitä sitten mitä tahansa.

Kun kirkkoon kuuluminen vähenee, vähenee myös arjen kirkollinen aktiivisuus. Yhä harvemmassa kodissa uskonnollinen perinne siirtyy sukupolvelta toiselle. Kohta ei ole sellaisia isovanhempia, jotka pitävät yllä kasteen tai rippikoulun merkitystä. Nuorten elämäntodellisuudessa nimiäiset kelpaavat hyvin vauvan suureksi juhlaksi – mitä sitä nyt uskontoa siihen sotkemaan. Eikä kukaan tunnu ihmettelevän sitä, että kristillisten symbolien sijaan pian ajankohtaisissa joulukalentereissa seikkailevat tontut, muumit ja metsän eläimet – ei kai joululla nyt mitään tekemistä uskonnon kanssa sentään ole.

Vuoden verran kirkkomme on muistellut reformaatiota ja sen merkitystä suomalaisuuteen. Vuosisatojen ajan uskonto on ollut elävä osa suomalaisten arkea. Kotien asenne ja sukupolvien perinne ratkaisevat pysyykö se edelleen kansakunnan henkisenä voimanlähteenä vai tuleeko siitä museokamaa historian monien muiden kummallisuuksien rinnalle.

o   o   o                                                                                                           

5.11. 2017 Uskon perustus (Uskonpuhdistuksen muistopäivä)

YMMÄRSIKÖ LUTHERKAAN JEESUSTA ?

Nauvon kirkossa vietettiin reformaation 500-vuotisjuhlaa konsertin merkeissä. Kuultiin Bachia ja laulettiin Lutherin virsiä. Musiikin ohessa kerrottiin reformaation keskeisistä periaatteista: Sola scriptura. Sola fide. Sola gratia. Solo Christo. Yksin kirjoituksista. Yksin uskosta. Yksin armosta. Yksin Kristuksen tähden.

Selostettu konsertti tiivisti mainiolla tavalla sen, minkä nimiin luterilainen kirkko on viidensadan vuoden ajan vannonut ja mistä sanan säilällä ja oikealla on katolisten kanssa kiistellyt.

Korostaessaan ihmisen pelastumista yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, Luther liittyi kirkkoisä Augustinuksen opetukseen. Hän pyrki torjumaan kaikki sellaiset ajatukset, joiden mukaan pelastuminen olisi jollain tavalla riippuvainen ihmisen teoista tai ominaisuuksista.

Uskontovallankumoukselliset ajatukset muuttivat uskon ihmisyksilön ja Jumalan väliseksi asiaksi, kun se katolisuudessa oli ollut enemmän kollektiivisuutta. Minun puolestani ei kukaan muu voi uskoa. Minun syntejäni ei kukaan ihminen pysty lunastamaan, koska Jeesus on ne ristinkuolemallaan jo ottanut kantaakseen.

Yksilön merkitystä kaikin tavoin korostavaan aikaamme Lutherin ajatukset tuntuvat sopivan vallan hyvin. Nyt ongelmana vaan on se, että tähän aikaan ankkuroituneelle yksilölle Lutherin uskonnolliset kysymykset eivät ole kovin relevantteja. Iankaikkista elämää enemmän kiinnostaa ajallinen ja rajallinen.

Kirkolle Lutherin ajatukset ovat sopineet hyvin. Niiden ja kultaisen säännön mukaan on Pohjolassa hyvinvointiyhteiskuntaa pyritty rakentamaan. On yritetty asettua lähimmäisen asemaan ja kehitetty yhteiskuntaa niin, että kaikki tulisivat huomioiduiksi niin kuin itse haluamme huomioiduiksi tulla. Ihan hyviä tuloksia on saatu aikaan. Kiitos siis, Luther.

Toisaalta, aika kritiikittömästi Lutheria on kohdeltu. Ajattelen vaikka tuota sola scriptura-kohtaa. Toki Raamattu on kaiken perusta, mutta varsinkin eräiden kirkollisten tahojen vaatimus sen kirjoitusten jättämiseen kaiken kritiikin ulkopuolelle tuntuu vähintäänkin kummalliselta, kun muistaa millä innolla Jeesus itse hyökkäsi Vanhan Testamentin elämää kahlitsevien ihmiskäskyjen kimppuun. Niin että mahtoiko Lutherkaan täysin ymmärtää, mitä Jeesus todella tarkoitti. Mahdammeko mekään, vai jääkö kohtaloksemme jatkuva ihmettely.

o   o   o

29.10. 2017 Jeesuksen lähettiläät (21. sunnuntai helluntaista)

KABIINIMATKUSTAJAN PAKKAUSTAITO

Jeesuksen mielestä matkoille ei kannattanut ottaa mukaan liikaa tavara. Päivän tekstissä hän ohjeistaa omiaan sanoin: Menkää… …Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita…

Viime vuosisadan alkupuolesta kertovissa elokuvissa ei Jeesuksen ohjeista paljoakaan piitattu. Matkalla oli mukana matka-arkkua ja jos minkä sorttista laukkua, joista kantajat sitten yrittivät hyvää huolta pitää.

Viime aikoina ajatukset näyttävät palanneen Jeesuksen minimalismiin. Muutama viikko sitten luovuimme vanhoista ja laadukkaista matkalaukuistamme, koska ne olivat liian isoja ja painoivat jo sinällään niin paljon, että lentoyhtiöiden kabiinimääräyksiä noudatettaessa ei laukun lisäksi juuri mitään muuta tavaraa olisi laukkuihin saatu mukaan mahtumaan.

Lentokoneen ruumassa kuljetettavien laukkujen tultua maksullisiksi, pyrkii yhä useampi mahduttamaan tavaransa kabiiniin otettavaan laukkuun. Kabiinilaukkujen määräysten vuoksi se ei saa olla kovin suuri. Tavaramäärän maksimoimiseksi sen pitää myös olla mahdollisimman kevyt. Nykyiset omat laukkuni painavat viidensadan gramman ja runsaan kahden kilon välissä. Niihin kyllä kaikki tarpeellinen mahtuu, kun tarkasti miettii mitä oikeasti matkalla tarvitsee ja kun osaa kaiken tiiviisti pakata.

Matkailukokemusten myötä on oikea tavaramäärä vähitellen alkanut löytyä. Ja jos jotain on päässyt unohtumaan tai jostain muusta syystä on ollut jätettävä kotiin, niin löytyyhän sitä kauppoja kohdemaastakin. Niinpä muun muassa hammastahnat ja shampoot on lentokoneiden nesterajoitusten vuoksi joka tapauksessa kohdemaasta hankittava.

Pakkaaminen on oma taiteenlajinsa ja siitä löytyy useampaa koulukuntaa. Itse teen vaatteista tiukkoja rullia, jolloin ne menevät pieneen tilaan, eivätkä matkan aikana rypisty.

Joissain yhteyksissä matkatavaroiden minimointi muodostuu lähes taiteeksi. Pitkän matkan vaelluksia harrastavat tuttavani mittaavat kaiken grammoissa. Vaelluksella kun joutuu kaiken itse mukanaan kantamaan. Silloin etsitään kaupoista keveimmät tarvikkeet tai itse niitä vielä kevennetään; muun muassa hammasharjan varsi voidaan katkaista tai korut ja sormukset jättää kotiin. Mitä sitä itseään turhilla grammoilla kiusaamaan.

o   o   o

22.10. 2017 Usko ja epäusko (20. sunnuntai helluntaista)

KAANAAN KIELEN KESKEISET VAIKEUDET

Monilla asioilla on oma erityinen sanastonsa. Kun merikarhut puhuvat maileista tai solmuista pyörittävät asiaan perehtymättömät silmiään. Lääkärien potilaskertomukset vilisevät sanoja tai lyhenteitä, joiden merkityksen saattaa saada selville vain googlettamalla. Oma juttunsa on lakiteksti – se kyllä on selvää suomea, mutta niin monimutkaista, että jättää runsaasti tilaa erilaisille tulkinnoille, joista käden vääntäminen sitten tarjoaa juristeille leivän.

Myös kirkollisessa kielessä on omat kummallisuutensa. Ihmisille vaikeasti aukeavaa sanastoa on totuttu nimittämään kaanaan kieleksi. Päivän tekstistäkin sitä löytyy melko paljon. Lainaan: Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: Aamen, Jumalan kunniaksi. Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskoessamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: hän on pannut meihin sinettinsä ja antanut sydämiimme vakuudeksi Hengen. Ei vallan helppo teksti vilisee outoja tai vaikeasti ymmärrettäviä sanoja kuten aamen… Voideltu… sinetti… Hengen…

Näistä aamen lienee eniten käytetty. Alkujaan hepreankielinen sana tarkoittaa totisesti, niin olkoon, luja, tosi, varma, luotettava. Kristillisessä hartauselämässä aamen-sanaa käytetään joko rukouksen päätössanana, jonka lausumalla seurakunta yhtyy rukouksiin tai spontaanina vastauksena puheenvuoroon, jolloin se ilmaisee yhtymistä esitettyyn asiaan – näin on!

Myös voideltu-sana vaatii selityksensä. Sanan alkuperä on heprean messias, Israelin kuninkaista käytetty arvonimi, joka sittemmin tuli tarkoittamaan profeettojen lupaamaa pelastajakuningasta. Ja sellainen Jeesus kristinuskon käsityksen mukaan oli.

Mutta mitä sitten voiteleminen ja sinetti ja Henki merkitsevät ja miten ne liittyvät toisiinsa. Selitettävää riittää. Teologien tehtävänä on avata kaanaan kielen kummallisuudet aikamme ihmisille, jotta he pääsisivät sanojen taakse ja ymmärtäisivät oikein tekstien ja muiden kirkollisten viestien sisällön. Vähän samasta on siis edelleen kysymys, kuin silloin, kun Luther tai Agricola kumppaneineen käänsivät Raamatun kansan kielelle, jotta kansa itse saisi teksteihin perehtymällä päästä selville uskon sisällöstä.

Koska kirkon sisäpiiri ymmärtää kaanaan kielen salaisuudet, voi heille olla vaikeaa havaita kirkollisesti vähemmän aktiiviselle ihmiselle vieraat ilmaisut. Itse yritän välttää niitä käsikirjan tekstejä, joissa kaanaan kielen kelikuva ei kuulijoille aukea. Niinpä esimerkiksi vihkikaavassa käytän mieluummin rukousta, jossa kiitetään siitä, että avioliitto heijastaa luomistyön hyvyyttä ja kauneutta, kuin mallia, jossa muistellaan, miten Jeesus aikanaan pyhitti Kaanaan häät läsnäolollaan – niistä häistä kun vähemmän kirkollisesti aktiivinen nuoripari tai hääväki ei kuuna kullan valkeana ole päässyt kuulemaan.

o   o   o

15.10. 2017 Rakkauden kaksoiskäsky (19. sunnuntai helluntaista)

VAIN VÄÄRIÄ VASTAUKSIA

Jeesus oli etevä sananselittäjä. Siksi hänen kanssaan oli mukava kinata. Raamatun kertomusten mukaan Jeesuksen aikalaisten aivan erityisenä harrasteena oli yrittää löytää sellaisia kysymyksiä tai tilanteita, joita ratkaistessaan hän joutuisi toimimaan vastoin lain määräyksiä tai muulla tavoin puhumaan itsensä pussiin. Turhaan yrittivät.

Erinomaisen esimerkin tästä tarjoaa kertomus Jeesuksesta ja syntisestä naisesta. Johannes kertoo miten kirjanoppineet ja fariseukset toivat Jeesuksen eteen aviorikoksesta kiinniotetun naisen ja sanoivat: Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. Mitäs sinä sanot? Erilaisia synnin tekoja hiekkaan kirjoittamalla Jeesus teki syyttäjistä syytettyjä, paljasti heidän omat, päivänvaloa kestämättömät, tekonsa ja sai heidät, yksi toisensa jälkeen, poistumaan paikalta. Sitten hän sanoi naiselle: …missä ovat sinun syyttäjäsi? Eikö kukaan ole sinua tuominnut? — En minäkään sinua tuomitse; mene äläkä tästedes enää syntiä tee.

Jeesuksen toiminta syntisen naisen kanssa oli käytännön sovellutus siitä rakkauden teologiasta, jonka hän antoi vastauksena päivän evankeliumin lainopettajan kysymykseen suurimmasta käskystä: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. — Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Kun kukaan meistä ei pysty elämäänsä virheittä tallustelemaan edellyttää se rohkeutta myöntää heikkoutensa ja antaa itselleen anteeksi. Jos rakastaa toista yhtä paljon kuin itseään, seuraa siitä loogisesti anteeksiannon velvoite myös toisten virheille.

Meidän ajassamme varsinkin poliitikot ovat usein Jeesuksen asemassa. Joutuvat vastaamaan ihmisten monenlaisiin kysymyksiin. Varsinkin silloin, jos tehdyt ratkaisut poikkeavat kysyjien toiveista tai annetut lupaukset jäävät katteettomiksi, joutuu poliitikko kovan kritiikin kohteeksi.

Selviytymismalleja on kaksi. Selustansa varmistaakseen voi poliitikko puhua niin ympäripyöreästi, ettei häntä mitenkään voi sanomisistaan kiinni saada. Toinen vaihtoehto on kaiken uhallakin ottaa avoimesti kantaa sen parhaan tiedon varassa, joka ratkaisua tehtäessä on käytössä. Hyvä, jos ratkaisu myöhemmin osoittautuu oikeaksi. Jos taas, kuten aina silloin tällöin käy, ratkaisu osoittautuu vääräksi, jää jäljelle rakkauden kaksoiskäskyn osoittama puti. Itsensä lähimmäisessä näkevä osaa asettua toisen asemaan, iloita hänen rohkeudestaan ottaa kantaa ja ymmärtää rohkeuteen sisältyvä erehtymisen mahdollisuus. Syntisäkkien maailmassa vain säkkien koko vaihtelee.

o   o   o

8.10. 2017 Kristityn vapaus (18. sunnuntai halluntaista)

OIKEUS JA KOHTUUS

Kristityn vapauden sunnuntain psalmiteksti on mielenkiintoisen ristiriitainen. Vapauden ilon sijaan se julistaa kiinnittymistä lain kahleisiin: Kuinka rakastankaan sinun lakiasi! Kaiken päivää minä sitä tutkin. Sinun käskysi ovat alati ohjeenani, ne tekevät minut vihollisiani viisaammaksi. Olen oppineempi kuin kaikki opettajani… Olen viisaampi kuin kansan vanhimmat… Pahan poluille en jalallani astu…

Juutalaisten virsikirjana psalmit kertovat juutalaisesta uskonnollisuudesta, joka nosti Jumalan lain noudattamisen elämän keskiöön. Sääntöjen seuraaminen takaa Jahven suosiollisuuden kuolleen sielulle. Jeesuksen myöhemmin voimakkaasti kritisoimat kirjanoppineet ja fariseukset olivat lain sisällön ja tulkinnan huippuammattilaisia. Psalmin kuvauksen mukaan lakia kaiken päivää tutkittuaan he tunsivat sen perin pohjin, osasivat sitä tulkita ja pyrkivät sitä kaikessa ja ennen muuta muita paremmin noudattamaan.

Juutalaisen lain uskonnon juurista kasvaneina ja sen arvoista ammentavina ja elävinä kirjanoppineet ja fariseukset olivat yhteiskunnassaan mallikansalaisia. Silti Jeesus vuorisaarnassaan kohdisti heidän elämäntapaansa vahvaa kritiikkiä ja itse asiassa turhensi sen väittäessään, ettei se vie maaliin: …minä sanon teille: ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan (Matt. 5:20).

Jeesukselle Jumalan tahdon noudattaminen ei ensi sijassa ollut lain kirjaimella ja tulkinnoilla kikkailemista vaan sydämen avaamista kuuntelemaan Jumalan tahtoa. Kirjanoppineet ja fariseukset kaikessa viisaudessaan muuttivat Jumalan tahdon ihmiskäskyiksi, jotka nousivat enemmän ihmisten omista pyrkimyksistä kuin Jumalan tahdosta. Jeesus haastoi ihmiset katsomaan tulkintojen taakse, uskon perusteisiin. Jeesus yksinkertaisti ja tiivisti. Jumalan koko tahto, laki ja kaikki sen tulkinnat, voidaan tiivistää kultaiseen ohjeeseen: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat. (Matt. 7:12).

Ruotsalaisen uskonpuhdistajan ja papin, Olaus Petrin, tuomarinohjeet 1500-luvulta tuovat sydämen lain kirjaimen rinnalle myös maalliseen oikeuskäytäntöön: Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.

Aikamme juristien taitavat tulkinnat lain kirjaimesta syytettävän puolesta tai vastaan jatkavat kirjanoppineiden ja fariseusten perinnettä lain kirjoittamisesta ja tulkinnasta. Toivottavaa on, että oikeuden ja kohtuuden saavuttamiseksi Kristuksen peräänkuuluttama vapaus kuunnella lain kylmän kirjaimen ohella myös sydämen lämpöä ohjaa aikamme tuomarien työskentelyä. Vapauteen Kristus vapautti meidät… (Gal. 5:1)

o   o   o

1.10. 2017 Jumalan sanansaattajat (Mikkelinpäivä)

ARKIENKELIT KESKELLÄMME

Vuoden kierrossa helluntain ja adventin välisen juhlattoman kirkkovuoden puoliskon katkaisee vain muutama erityispyhä. Syksyssä niitä on kaksi, lapsille ja enkeleille omistettu Mikkelinpäivä ja menneiden sukupolvien muisteluun ja taivaan kodin toivoon keskittyvä Pyhäinpäivä.

Aihepiirinsä, enkelien ja lasten vuoksi Mikkelinpäivä on lämpimien tunnelmien kirkkopyhä. Lapsia katsellessamme me aikuiset katsomme maailmaa, josta olemme kauan sitten joutuneet luopumaan, mutta jossa tai ainakin jonka kaltaisessa, mielellään edelleen eläisimme. Täynnä viattomuutta, uteliaisuutta, intoa ja itseluottamusta. Vaikka me aikuiset aivan erityisesti toivomme lastemme ja lastenlastemme elämään enkelten suojaa ja johdatusta, niin kyllä enkeleillä vähintään yhtä paljon puuhaa on myös meidän itsemme kanssa. Yhtä hyvin kuin lapsiin sopivat meihin aikuisiin Suojelusenkeli-virren tutut sanat: On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se käytävä liukaskin lie… Pikkuisen eri sorttisiin kiviin kuin lapset me aikuiset vain matkallamme kompuroimme.

Raamatun enkeleillä näyttää olevan kolmen sorttisia tehtäviä. Enkelit viestittävät, opastavat ja suojelevat. Jouluevankeliumista me muistamme enkelten viestin, Moosekselle luvattiin enkelin opastusta: Minun enkelini kulkee sinun edelläsi ja Martti Luther muisti iltarukouksessaan tukeutua enkelin suojaan: Pyhä enkelisi olkoon kanssani, ettei paha vihollinen saisi mitään valtaa minuun.

Raamatun enkelien rinnalla me usein tapaamme arkienkeleitä. Ihmisiä, jotka omassa lähipiirissämme tai yhteisössämme toimivat lähimmäisilleen enkelin tehtävissä. Suojelusenkeleitämme me emme näe, vaikka tunnemme heidän läsnäolonsa. Samalla tavalla arkienkelit ovat läsnä itsestään numeroa tekemättä. Arkienkelille tärkeää ei ole hän itse, vaan lähimmäinen. Arkienkelin onni rakentuu lähimmäisen onnen varaan.

Koska arkienkelit eivät kaipaa julkisuutta, on heidän havaitsemisensa muille kuin heidän toimintansa kohteille hieman haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan katsoo, voi heitä nähdä vaikkapa vanhusten seurana ulkoilemassa, taidenäyttelyissä tai konserteissa. Raamatun enkeleiden tavoin heidän läsnäolonsa tuntuu siellä, missä ihmisen elämä toisen ihmisen toimesta tulee turvallisemmaksi, onnellisemmaksi ja sisältörikkaammaksi. Tärkeämpää kuin arkienkelin etsiminen muista on arkienkelin etsiminen itsestään. Jokaiselle kyllä tehtäviä löytyy.

o   o   o

24.9. 2017 Jumalan huolenpito (16. sunnuntai helluntaista)

JUMALAN PIKKU APULAISET

Jumalan huolenpidon sunnuntai muistuttaa meitä korkeemman käden roolista elämässämme: Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa, eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.

Toisaalta ei taivaan lintujen tai muiden luontokappaleiden ravinto ihan itsellään tule, vaan luonto on täynnä Jumalan pikku apulaisia. Näiden joukossa merkittäviä ovat pölyttäjät, joiden merkitystä ekosysteemin kannalta ei ehkä aina täysin hahmoteta. Jos kimalaisia, mehiläisiä, kukkakärpäsiä, perhosia ja muita pörrääjiä ei olisi, niin luonto olisi aivan toisenlaista. Kasvit tarvitsevat pölyttäjiä tuottaakseen siemeniä ja satoa. Jos pölyttäjät katoaisivat, niin samalla ruokalistaltamme poistuisivat esimerkiksi monet hedelmät ja marjat, suklaa, kahvi, rypsiöljy ja mantelit.

Pölyttäjät edesauttavat kasvien kasvua eläinten ja ihmisten ravinnoksi. Toisaalta pölyttäjät itsessään toimivat myös ravintona. Lintujen ravintoympyrässä erilaisilla pörrääjillä on keskeinen rooli.

Menneenä kesänä olen törmännyt pölyttäjien toimintaan useammassa eri tilanteessa.

Keväällä piipahdin suuressa kasvihuoneessa, jonka ovella ollut kyltti pyysi huomiomaan tilassa pörräävät mehiläiset tyyliin: Olemme täällä töissä. Opin, että mehiläispesiä lainataan kasvihuoneisiin ja peltojen reunoille. Winwin-tilanteessa mehiläisten lainaaja saa pölyttäjiä, ja omistaja hunajaa.

Elokuussa sain lahjaksi purkin hunajaa. Pesät, joista hunaja oli kotoisin, sijaitsevat Turussa. Ja vaikka viime viikonloppuna Nauvon markkinoilla kauppias mainosti myyvänsä Suomen parasta hunajaa ja kaupasta ostamani purkki kertoi sisältävänsä ulkosaariston hunajaa, en tuota Turun hunajaa parempaa ole koskaan päässyt maistamaan. Kun nuo muut maistuivat vain hunajalta, oli Turun hunajasta selvästi erotettavissa niiden kasvien maku, joista ahkerat pörriäiset olivat meden keränneet.

Ihmisten maailmassa olemme oppineet ajattelemaan, että toisiamme auttaessamme me toimimme Jumalan käsinä. Niinpä, mutta kyllä nämä pienet ahkerat pörisijät myös samaa tehtävää omalta osaltaan hoitavat.

o   o   o

17.9.2017 Kiitollisuus (15. sunnuntai helluntaista)

KORKEEMMAS KÄRES

Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää…

Paavalin kehotusta noudattaen olemme vapaa-ajan asunnollamme yrittäneet viljellä, vaikka mitä. Tämän kevään uutuuksina istutimme parsaa ja pensasmustikkaa. Parsan osalta tiesimme, että sadonkorjuun aika, jos juurakko hyvin asettuu, on aikaisintaan ensi keväänä. Pensasmustikan osalta satotoiveet sen sijaan olivat melkoiset, koska täysikasvuisina saamamme pensaat olivat hyvässä kukassa, paikka valittiin niin, että valoa ja kosteutta piisaisi ja aitakin rakennettiin peuroilta suojaamaan.

Kesästä tuli sitten kuiva ja tuulinen. Touko-kesäkuun taitteessa kauniin vihreänä hyvin kasvanut pihanurmikko paloi masentavan ruskeaksi. Perunat eivät suostunee antamaan satoa. Tomaatit kuivuivat. Hyvään marjasatoon jaksoimme silti uskoa. Toiveissa siinsivät muhkeat pensasmustikat.

Vaan kuinkas kävi. Maukasta mansikkaa kyllä tuli useamman viikon ajan. Ja viinimarjat olivat kohtuullisia. Mutta muuten havaitsin päätyneeni pippurinviljelijäksi. Monen sorttista pippuria, siis pientä ja kuivaa marjaa tarjosivat pensaamme. Oli marja-aroniapippuria ja pensasmustikkapippuria.

Sateiden lopulta tultua saatiin sentään jotain. Nurmikko elpyi. Uutta perunaa alkoi elokuun lopussa hiljalleen löytyä. Ja tyrnit antoivat ihan kohtuullisen sadon. Kokonaisuutena satokausi kuitenkin oli melkoinen pettymys.

Että ei se Paavali sittenkään tainnut mikään varsinainen agrologi olla. Hän lupasi runsaasta kylvöstä runsaan sadon. Mutta vaikka kuinka runsaasti kylvimme, niin kovin niukasti silti pääsimme niittämään.

Isoäitini oli sitä mieltä, että monet asiat tässä elämässä ovat pohjalaisittain korkeemmas käres. Niin se on maanviljelyksenkin kanssa. Me emme voi paljoa siihen vaikuttaa tulevatko sateet, lämpimät kelit ja kuivat jaksot sadon kannalta optimaalisesti.

Emmekä me harrastajat ole ainoita, joita säät pitävät armoillaan. Paikallisaviisin tämän viikon uutisoinnin mukaan muutenkin jo hieman myöhässä olevaa sadonkorjuuta haittaavat nyt sateet. Kosteaa viljaa kun joutuu puimaan, tulee kuivauksesta lisää kustannuksia. Jotta, vaikka miten paljon kylväisi on vuoden sato kuitenkin aina korkeemmas käres.

o   o   o

10.9.2017 Lähimmäinen (14. sunnuntai helluntaista)

MAAILMA TOISEN SILMIN

Päivän raamatunlainaus toteaa: Nyt voit omin silmin nähdä…

Omilla silmillämme me omien kiinnostuksen kohteidemme innostamina tarkkailemme ja tulkitsemme maailmaa lapsuudesta vanhuuteen. Maailma, jossa me elämme, on sama. Mutta se näyttää kovin erilaiselta eri ihmisten silmin. Lapsen tarkat ja uteliaat silmät huomioivat maailmaa aikuisia alempaa. Vanhuksen heikkenevien silmien havainnot eivät enää ole yhtä tarkkoja. Mutta toisaalta; elämänkokemus paikkaa osan havaintojen puutteista.

Omin silmin katsojan ei tarvitse miettiä havainnointejaan toisen ihmisen tai ihmisyhteisön näkökulmasta. Monin tavoin pahoinvoivassa maailmassa toisenkin näkökulman löytämiselle olisi tarvetta. Sillä vaikka me elämme yksilöinä elämämme, me emme voi elää ilman toisia ihmisiä. Yksilöinäkin me olemme aina lähiyhteisömme ja koko ihmiskunnan jäseniä. Toisistamme riippuvaisia.

Miten sitten voisi päästä näkemään toisen silmin? Toisen ihmisen kokemuksista kiinnostuneelle konsteja kyllä löytyy. Kuvailmaisun voimaan luottava sosiaalinen media tarjoaa hyvän harjoitteluympäristön. Keskittymällä somessa jaettuihin kuviin ja niiden selityksiin, voi päästä hyvinkin lähelle toisen kokemuksia.

Ystäväni postaamia purjehduskuvia katsomalla ja matkakertomuksia lukemalla voin hyvin kuvitella, millaisia maisemia he ovat nähneet, millaisia kelejä kokeneet ja miten ruokapöydän herkut ovat seuranneet kesän kulumista alkukesän ensimmäisistä perunoista syksyn sadon monipuoliseen tarjontaan. Hänen meille välittämiensä havaintojen kautta olen aika pitkälti päässyt jakamaan hänen monipuoliset kokemuksensa. Itsekin purjehtijana olen pitkälti pystynyt aistimaan auringon lämmön rantahiekalla tai kylmän tuulen kohmettavan voiman.

Välillisiä kokemusten jakamisia monin verroin tehokkaampaa on avoin keskustelu. Ja kun meillä on kaksi silmää ja kaksi korvaa mutta vain yksi suu, edellyttää toimiva keskustelu omien kokemusten julistamista enemmän katsomista, kuuntelemista ja kokemista. Miten paljon rikkaammaksi maailma kasvaakaan, kun omien ainutlaatuisten kokemusten rinnalle löytää toisten ihmisten yhtä ainutkertaiset kokemukset.

Viime aikoina on paljon puhuttu meistä ja noista muista, meistä Suomessa syntyneistä ja noista muista, tänne muualta tulleista. Ennakkoluuloisin silmin me katsomme heitä. Toivorikkain silmin he meitä. Miltähän maailma näyttäisi, jos yrittäisimme vaihtaa paikkaa niin, että me yrittäisimme katsella heitä ja he meitä toistemme silmien ja kokemusmaailman kautta. Taitaisi ennakkoluulojen painolasti ainakin jossain määrin keventyä.

o   o   o

3.9.2017 Jeesus, parantajamme (13. sunnuntai helluntaista)

RAKKAUS ON VIHAPUHETTA SUUREMPI

Sananvapaus kuuluu länsimaisen demokratian keskeisiin oikeuksiin. Jokaisella on oikeus kertoa mielipiteensä. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi. Vaikeissa asioissa päätökset pyritään tekemään joko kompromissina erilaiset mielipiteet yhteen sovittamalla tai sitten, jos se ei ole mahdollista, äänestyksen jälkeen. Sen jälkeen pistetään pulinat pois ja siirrytään seuraavaan aiheeseen.

Vapauteen kuuluu aina myös vastuu. Myös toimiva sananvapaus edellyttää vastuullisuutta. Eri mieltä olevan kunnioittamista ja arvostamista. Asiat asioina. Riitojen ei soisi yltävän henkilöiden riidoiksi.

Viime aikoina vihapuheiden virus on levinnyt maailmaan. Vastuullisen sananvapauden tilalle on tullut vastuuton myrkyn kylvö, joka saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan, pitämään mielipiteensä ominaan, esiintymään nimettöminä tai suojautumaan vihapuheilta puhelinnumeronsa ja osoitteensa salaamalla. Turun Sanomien viime sunnuntain uutisotsikko Vihapuhe vaientaa etenkin nuoria tutkijoita kertoi paljon. Vihapuheet ovat viemässä meitä maailmaan, jota avoimen keskustelun sijaan hallitsee vaikenevan pelon ilmapiiri. Tuskin me sellaiseen maailmaan tahdomme mennä!

Taistelu vihapuheita vastaan ei ihmiskunnalle ole mitään vallan uutta. Päivän lainauksessa Jaakobin kirjeestä pohditaan vihapuheen olemusta muutama tuhat vuotta sitten. Kannattaa tutustua. Ei ole mitään uutta auringon alla. Lainaan:

Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta. Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää — mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.

 Kuten pahan ja hyvän taistelussa aina, myös vihapuheilla on vastavoimansa. Vihaan väsyneet puhuvat rakkaudesta. Vihaan väsyneet kokoontuvat rohkaisemaan toisiaan. Lisääntyvien vihapuheiden maailmassa lisääntyy myös kanssaihmisiä erottelematon kunnioitus ja arvostus. Vaikka viha välillä nostaa päätään, on rakkaus sitä suurempi voima; niin pysyvät nämä kolme, usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niitä on rakkaus.  — Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.  Siksi vihalla ei tässä maailmassa voi lopullista sanaa olla.

o   o   o

27.8.2017 Itsensä tutkiminen (12. sunnuntai helluntaista)

VAHVISTA ÄÄNI TOISEN MAAILMAN

Pahan valta iski Turkuun runsas viikko sitten. Muutamassa minuutissa käsitys turvallisesta kaupungista oli muuttunut epävarmuuteen ja pelkoon, ahdistukseen ja suruun. Puhelimet soivat kaupunkilaisten tarkistaessa läheistensä sijaintia. Sosiaalinen media täyttyi ”olen turvassa”-ilmoituksista. Ihmisillä oli pakottava tarve päästä purkamaan ahdistustaan. Ammattiauttajat lähtivät työhön. Tuomiokirkko kokosi hartauteen. Kahvipöytien keskustelut kääntyivät väkisinkin tapahtuneen pohdintaan.

Kristinopin mukaan synti erottaa ihmisen muista ihmisistä ja Jumalasta. Ihmisyyttä vastaan rikkova jää yksin. Tapahtumien jälkipuinnissa ei tekijälle ja hänen teoilleen ymmärrystä löytynyt. Kaupungin turvallisuuden rikkojalla ei ollut sijaa yhdessäkään viiteryhmässä.

Joukkoon kuulumattomuuden sijaan on menneen viikon puheissa korostetusti ollut esillä yhteisöllisyys. Turku on meidän yhteinen kaupunkimme, kotoisa ja turvallinen. Sellaisena me kaikki, mistä tahansa tänne tulleet, sen myös tahdomme pitää.

Kirkkovuoden päivän tekstit puhuvat kyvystä kuunnella ja nähdä, löytää ihminen luulojen takaa. Teksti toteaa: Sinä sanoit: Kuuntele nyt, kun minä puhun. — Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä…

Tapahtumien tarkempi selvittäminen on nostanut tietoisuuteemme koko joukon rohkeita ihmisiä. Turkulaisia ja täällä käymässä olleita sivullisia, jotka asettivat oman turvallisuutensa vaaraan pyrkiessään auttamaan uhreja ja saamaan tekijää taltutettua. Todelliset rohkeuden teot kertovat siitä hyvyyden liekistä, joka vaikka kuinkakin pienenä palaen voittaa pimeyden voimat. Heidän todellinen kuuntelemisensa, heistä aidosti kiinnostuminen, heidän pitämisensä yhtenä meistä turkulaisista, ovat niitä hyvyyden säteitä, joilla pahan voimat yhteisöstämme ja sen elämästä voidaan torjua.

Hyvyyden ääniä pimeyden keskellä kuunnellen on aika lähteä turvallisuuden tuntoa palauttamaan. Tällaisina hetkinä ja aikoina on hyvä kuunnella pahan iskun jälkeen yhdessä rukoilleiden uskonnollisten johtajien ajatuksia ja meditoida Dietrich Bonhoefferin sanoin: Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse rauhan meille valmistaa. Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo! Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.

o   o   o

20.8.2017 Etsikkoaikoja (11. sunnuntai helluntaista)

ARKKIPIISPOJEN JÄLJET

Arkkipiispa Kari Mäkisen ilmoitus eläkkeelle siirtymisestä ensi vuoden kesäkuun alussa siirsi katseet Mäkisen jälkeiseen aikaan. Kenestä löydetään uusi primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Kuka tahansa tehtävään sitten siilautuukin, on hän melkoisten haasteiden edessä. Hänellä pitää olla selkeä teologinen näkemys, kyky lukea aikamme ihmisen uskonnollista etsintää ja taito yhdistää nämä niin, että hän maallistumisen koettelemassa historiallisessa tilanteessa kykenee olemaan laumalleen uskottava paimen.

Itse asiassa vastaavassa tilanteessa ollaan useissa hiippakunnissa. Helsingissä valitaan parhaillaan Irja Askolan seuraajaa ja Turun piispa Kaarlo Kalliala ja Oulun piispa Samuel Salmi alkavat olla lähellä eläkeikää.

Vaikka piispojen vaihtuessa tulevaisuuden spekulaatiot kiinnostavat, on syytä myös noudattaa päivän Vanhan Testamentin kehotusta: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Jokainen piispoistamme on osana piispojen pitkää sarjaa jättänyt oman jälkensä kirkkomme historiaan.

Arkkipiispa Jukka Paarman kirjoittaman mielenkiintoisen teoksen, Arkkipiispantalo – historia ja asukkaat, kautta pääsee tekemään tuttavuutta arkkipiispojemme, heidän keskeisten kirkollisten painotustensa ja persooniensa kanssa. Nyt eläkkeelle jäämässä olevaa arkkipiispa Mäkistä Paarma luonnehtii oman tiensä kulkijaksi. Hän kirjoittaa: Pian arkkipiispanvirkaan astumisen jälkeen Kari Mäkinen osoittautui aktiiviseksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Hän on pyrkinyt herättämään keskustelua syrjäytyneiden asemasta ja kutsunut koolle asiantuntijoista ja päättäjistä kootun köyhyysryhmän… Hän on ollut valmis määrittämään kantansa jopa tietoisesti kollegoiden ja kirkon päätöselintenkin kannoista poiketen. Tämä tuli selvimmin esiin parisuhde- ja avioliittokeskustelujen puheenvuoroissa.

Oman pappisurani aikana olen ehtinyt tutustua kuuteen arkkipiispaan ja kahteen Turun piispaan. Jokainen heistä on omalla tavallaan täyttänyt piispan suuret saappaat ja jättänyt persoonallisen jälkensä kirkkomme historiaan. Kaikesta kaikkien kanssa en aivan samaa mieltä ole ollut, mutta kaikkia olen voinut katsoa ylöspäin ja arvostaa esipaimenina. Kiitos siis yhteisestä matkasta, hienoista muistoista ja kirkollisesta johtajuudesta arkkipiispat Ilmari Salomies, Martti Simojoki, Mikko Juva, John Vikström, Jukka Paarma ja Kari Mäkinen sekä Turun piispat Ilkka Kantola ja Kaarlo Kalliala.

o   o   o

13.8.2017 Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa (10. sunnuntai helluntaista)

OIKEUS JA KOHTUUS

Päivän tekstissä Paavali puuttuu ajattomaan asiaan. Tasajako, tasaaminen, tasa-arvo, tulonsiirto, oikeus ja kohtuus ovat kaikkina aikoina yhtä vaikeasti ratkaistavia asioita. Tasapäistäminen on mahdottomuus. Jos ei ole musiikillisesti lahjakas ei millään tasapäistämistoimenpiteillä pääse maailmantähdeksi. Jos bisnesvainua ei ole, on turha lähteä bisnesmaailmaan rikastumaan. Vaurauden tasajakokaan ei toimi jakohetkeä pitempään. Toinen pistää rahansa kalliiseen autoon, toinen ostaa polkupyörän. Ja niin rahan määrä on taas jakaantunut epätasaisesti.

Tasa-arvon sekä oikeuden ja kohtuuden saralla voidaan saada parempia tuloksia.

Tasa-arvo on ihmisoikeuskysymys. Kun jokainen ihminen iästään, sukupuolestaan, rodustaan, fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksistaan tai sukupuolisesta suuntautumisestaan huolimatta tunnustetaan saman Isän lapsena yhtä arvokkaaksi, on tasa-arvo saavutettu. Matkalla sitä kohti ollaan, joskin matkaa vielä on paljon jäljellä. Mutta askel askeleelta se edistyy.

Oikeus ja kohtuus antavat jokaiselle, erilaisista lähtökohdistaan huolimatta, hyvän elämän. Kuolevaisuutensa ymmärtävälle ei maailmaan jäävän maallisen omaisuuden kerääminen voi olla elämäntehtävä. Oikeuden ja kohtuuden maailmassa ei kellään ole liikaa eikä kellään liian vähän. Sellaistakaan maailmaa meillä ei vielä ole. Rikkaat rikastuvat. Köyhät köyhtyvät. Ja sodat tuhoavat sen vähänkin, mitä ihminen toimeen tullakseen tarvitsee. Me näemme palatseja, rikkauksia ja helppoa elämää. Mutta me näemme myös raunioita, pakolaisia ja äärimmäistä köyhyyttä.

Tähän oikeuden ja kohtuuden dilemmaan Paavali viisailla sanoilla puuttuu. Alun perin ne oli suunnattu Korinttin seurakunnalle, mutta yhtä puhuttelevia ne ovat tänään myös meille. Paavali kirjoittaa:

Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään. — Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Onhan kirjotettu: Sillä, joka oli koonnut paljon, ei ollut liikaa, eikä siltä, joka oli koonnut vähän, puuttunut mitään.

o   o   o

6.8.2017 Totuus ja harha (9. sunnuntai helluntaista)

MUISTOJEN KUKKIVA PUUTARHA

Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen… Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon, …

Hautausmaamme kertovat levon maahan päässeistä. Suomalainen hautausmaakulttuuri on poikkeuksellisen arvokasta. Hautausmaamme ovat hyvin tyylikkäitä ja hyvin hoidettuja. Ne kertovat arvostuksestamme menneitä sukupolvia kohtaan. Hautausmaalla kulkiessaan tuntee olevansa samaa joukkoa menneiden ja olevien Jumalan kansaan kuuluvien kanssa.

Itselleni rakkain hautausmaa on Turun hautausmaa. Toisaalta siksi, että se on oman alueeni kukkiva historia. Toisaalta siksi, että sen 45.000 vainajan joukossa on paljon tuttuja, sukulaisia ja ystäviä. Ihmisiä joista olen kuullut. Ihmisiä, joiden kanssa olen elämäni matkaa kulkenut.

William Archibald Cramp haudattiin hautausmaalle sen ensimmäisenä vainajana 210 vuotta sitten, vuonna 1807. Cramp ei ollut turkulainen, ei edes suomalainen, eikä hauta ollut hänen ensimmäisensä. Hevosliikenneonnettomuudessa Piikkiössä vuonna 1806 kuollut Cramp pääsi kuitenkin historiaan hautausmaan ensimmäisenä vainajana, kun hänet siirrettiin sinne alkuperäisestä haudastaan.

Crampin jälkeen hautausmaan ovat täyttäneet eri historian vaiheissa vaikuttaneet ihmiset, historiasta tutut ja tuntemattomiksi jääneet. Alkuperäistä hautausmaata on laajennettu monet kerrat. Kullakin alueella on oma erityisleimansa. Suomen kohtalonkäytävällä voi kulkea punaisten veljeshautojen, Aunuksen kävijöiden, Karjalaan jääneiden, meren uhrien ja jääkärien ohi sankarihautausmaalle. Sankarihautausmaalta veteraanilehdon ohi kauniin lammen ympärille rakennettuun uurnalehtoon. Piispat ovat aika lähellä toisiaan. Yliopistomiehet myös. Eräänlainen taiteilijakukkulakin on havaittavissa.

Hautausmaa on muistojen kukkiva puutarha, johon kannattaa käydä tutustumassa.

o   o   o

30.7.2017: Kirkastettu Kristus (Kirkastussunnuntai)

APOSTOLIEN JALANJÄLJISSÄ

Heinäkuun alun viikko Rodoksella pyyhki hetkeksi mielestä kotimaan kylmyyden, tuulet ja sateet. Kesän, joka tuntui tämän vuoden osalta olevan peruutettu. Pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko nosti ilman lämpötilan yli kolmenkymmenen ja turkoosinsininen meri kahdenkymmenviiden asteen lämpöineen houkutteli polskuttelemaan. Lomalaisen elämä oli hyvää elämää, La Dolce Vita, niin kuin italialainen asian ilmaisee.

Jos toki Välimeren saarille lähdetään ennen muuta rentoutumaan, tarjoavat saaret myös kirkolliselta kannalta paljon mielenkiintoista katseltavaa ja koettavaa. Samoilla seuduilla liikkuivat apostolit aikoinaan ja heidän jälkeensä ristiretkeläiset ja kristilliset ritarikunnat.

Paavali kävi Rodoksella. Samalla saarella vaikutti Johanniittojen Hospitaaliritarikunta runsaat kaksisataa vuotta 1300-1500 luvuilla ennen kuin joutui luovuttamaan saaren turkkilaisille ja vetäytymään Maltan saarelle. Rodoksen ritareista tuli Maltan ritareita. Johanniittojen aika Rodoksella oli saaren kulta-aikaa. Sen suuruudesta kertovat vieläkin suurmestarin upea palatsi ja vanha kaupunki. Rodoksen ja Maltan ohella ritarikunnan jälkiä löytyy myös Kyprokselta.

Kreikan saarille lähdetään myös päivän epistolassa. Ilmestyskirja kertoo: Minä, veljenne Johannes, jolla on sama ahdinko, valtakunta ja Jeesukselta tuleva kestävyys kuin teillä, olin joutunut Patmos-nimiselle saarelle, koska olin julistanut Jumalan sanaa ja todistanut Jeesuksesta.

Patmoksella Johannes sai näyssä voimaannuttavan viestin: Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.

Johanneksen ilmestyksen jälkeen kirkko on historian saatossa jakaantunut kirkkokuntiin ja taistellut vallasta muiden kirkkokuntien kanssa. Varsinkin Rodoksella uskontojen historialliset vaiheet ja kerrokset näkyvät kirkkaasti. Rinnakkain elävät ortodoksit, roomalaiskatoliset, protestantit, muslimit ja juutalaiset.

Maailman uskontojen moninaisuuden ja maallistumisen keskellä me saamme luottaa Johanneksen ilmestyksen sanoihin: Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.

o   o   o

23.7.2017: Rakkauden laki (7. sunnuntai helluntaista)

PIILOIKÄRASISMI NAKERTAA…

Jos ei muusta tiedä vanhenevansa, niin ainakin siitä, että vakuutusmyyjät käyvät nirsoiksi. Kuusikymmentä täytettyäni en enää saanut henkivakuutusta. Koska vakuutusyhtiön kaavioissa elinajanennusteeni oli 65 vuotta, pelkäsivät he joutuvansa maksumiehiksi. Olin siis muuttunut huonoksi bisnekseksi, riskisijoitukseksi. Hyvä etteivät antaneet.  Säästyneillä henkivakuutusrahoilla olen viimeisimmän seitsemän vuoden aikana pystynyt hankkimaan yhtä sun toista mukavaa.

Vakuutusten ikärajoitteet muodostavat perälaudan myös mahdolliselle uudelle työtehtävälle. Työnantajan mukaan he eivät yli seitsemänkymmentävuotiaita palkkaa, koska silloin tulee ongelmia vakuutusten kanssa. Muutama vuosi siis olisi vielä aikaa työmarkkinoilla palkollisena vaikuttaa. Itsensä työllistäjälle aikaa on yhtä paljon kuin elämää.

Virallisesti ikärasismia pidetään pahana asiana, mutta kyllä siihen vakuutusten lisäksi muuallakin törmää.

Työmarkkinoilla ei kypsä ikä aina ole meriitti. Toisinaan se toki on. On paljon esiintyviä taiteilijoita, tutkijoita tai asiantuntijoita, joilla töitä iästä riippumatta piisaa. Mutta sitten on niitä, joille ikä muodostaa esteen työn löytymiselle. Virallisesti toki syyksi löytyy joku muodollinen seikka, mutta rivien välistä työnhakija voi piiloikärasismin haamun havaita.

Ikärasismin torjumiseksi on seurakuntayhtymän virantäytöissä viime aikoina pyritty hakijoiden ikä pitämään taustalla, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä tehtävään kykyjensä ja persoonansa perusteella. Menettely on aiheuttanut keskustelua puolesta ja vastaan. Tosiasia kuitenkin on, että kun parasta haetaan, ei ketään voida ennakolta iän perusteella joukosta tiputtaa.

Päivän Uuden Testamentin lukukappale haastaa pohtimaan ihmisten erottelun etiikka. Saman Isän lapsina me kaikki, kaikenikäiset ihmiset, olemme tasa-arvoisia. Toisaalta, kaikella on aikansa, on työn ajalla ja eläkkeen vuosilla. Mutta vasta sitten, kun oma mieli eläkkeelle halajaa tai yhteiskunnan säännökset siihen pakottavat. Siihen asti on oikeus työmarkkinoilla ilman ikärasismia toimia. Jaakobin kirjeestä: …jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi.

o   o   o

16.7.2017: Herran palveluksessa (Apostolien päivä)

LUTHERIN ANETAISTELU EI ENÄÄ INNOSTA

Tiedä sitten, tarkoittiko Jeesus sitä, että puheen synnistä tulisi hallita kirkon elämää, mutta kun Jeesuksen sanat Pietarille nostettiin teologisen ajattelun keskiöön, niin niin siinä joka tapauksessa kävi. Jeesus sanoi…: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.

Toki puhe perisynnistä, koko ihmiskuntaa vaivaavasta kovakorvaisuudesta Jumalan tahdolle ja synnin teoista, kaikista yksittäisistä pahoista teoista luomakuntaa ja ihmisyyttä vastaan, on teologisen ajattelumme keskeinen teema; muuten ei olisi tarvittu sen paremmin Jeesusta kuin Pyhää Henkeäkään, mutta jotenkin masokistinen synnissä piehtarointi on silti pikkuisen yksipuolista. Suurimman osan elämäänsä suurin osa meistä syntisäkeistä, kun osaa elää ihan kristillisesti. Ja kun joskus sitten tulee synnin tekoihin langettua, niin Lutherin ajatus syntien anteeksisaamisesta yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden, auttaa matkaa jatkamaan.

Kirkkohistorian mukaan Rooman kirkko tarvitsi syntejä muuhunkin, kuin vain kristillisestä elämästä muistuttamiseen. Aneet, mahdollisuus ostaa kirkolta synnin tekoja anteeksi, tarjosi kirkolle erinomaisen tavan rahoittaa toimintaansa ja rakennusprojektejaan, ennen muuta Rooman mahtavaa Pietarinkirkkoa.

Oli selvää, että ostettu armo ja lahjaksi saatu armo olivat kuin Päivänsäde ja Menninkäinen; eivät mahtuneet samaan todellisuuteen. Luther lähti taisteluunsa, jonka seurauksena syntyi luterilainen kirkkomme. Meillä luterilaisuuden riemukulkua auttoi myös kuningas Kustaa Vaasan rahapula. Agricola tunnissa – kirjasessaan Roope Lipasti toteaa: Kustaa Vaasa halusi siirtää kirkon valtaa ja ennen kaikkea rahaa valtiolle eli kuninkaalle itselleen. Niinpä hän suhtautui varsin myötämielisesti uskonpuhdistukseen, jota puolestaan Agricola oli merkittävällä panoksellaan Suomeen tuomassa.

Meidän aikamme ihminen ei jaa Lutherin tuskaa armollisen Jumalan löytämisestä. Puhe synnistä ei löydä kaikupohjaa. Mutta aikamme ihminen pohtii kyllä Jeesuksen työn ja opetuksen muita ulottuvuuksia, luonnon ja ihmissuhteiden varjelua. Kun näkee maailmankaikkeuden Jumalan luomistyön tuloksena ja kokee itsensä osana Kristuksen ruumista, pyrkii hyvään ilman synnin mörköäkin. Taitaa siis Lutherin anetaistelu olla menneen talven lumia.

o   o   o

9.7.2017: Armahtakaa (5. sunnuntai helluntaista)

EUTANASIA PUHUTTAA

Kovin on julma tarina valittu päivän tekstiksi. Kertomuksessa laajaa lammasbisnestä harjoittanut rikas mies ryöstää köyhän ainoan karitsan, teurastaa sen ja valmistuttaa siitä aterian vierailleen. Siltä, jolla ei juuri mitään ollut, vietiin sekin vähäinen, mikä hänellä oli.

Rikkaan miehen lampaat olivat tuotantoeläimiä. Köyhän karitsaa kuvataan enemmänkin lemmikkieläimenä: Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär.

Köyhän miehen tavoin aikamme ihmiset suhtautuvat lemmikkeihinsä pienestä kerbiilistä komeaan hevoseen. Niistä tulee perheenjäseniä, joista pidetään hyvää huolta ja käytetään tarpeen vaatiessa eläinlääkärissä. Saattavat lemmikin terveydenhoitokulut jopa ylittää omistajansa omat.

Lemmikkien yleisyys ja niihin tykästyminen ovat omalta osaltaan myös olleet nostamassa kasvisruoan suosiota. Kun on oikein tykästynyt lemmikkiinsä ja sitä myötä kaikkiin eläimiin, on kovin vaikeaa niitä poskeensa pistää. Eläinten inhimillistämisestä kertovat myös lemmikeiden hautausmaat, joissa Mustia ja Mirriä saa ihmisystävien tapaan käydä muistelemassa.

Mielenkiintoinen kysymys lemmikeiden hoidossa liittyy niiden lopettamiseen. Siinä kun ihmisten kohdalla eutanasia on teologisesti ja poliittisesti kovin vaikea kysymys ympäri maailmaa; vain muutamassa maassahan aktiivinen kuolinapu on mahdollista, nähdään lemmikkien kohdalla eutanasia, siis eläimen ajallisen elämän päättäminen hyvänä tekona. Vaikka lemmikin vieminen lopetettavaksi on kova juttu, kokee lemmikin omistaja kuitenkin tekevänsä parhaalle ystävälleen armollisen teon päästäessään tämän ajan kivuista ja kolotuksista.

Ihmisten kohdalla ei kuitenkaan ole kysymys vain kivuista ja kolotuksista. Teologisesti elämä on Taivaan Isän meille antama arvokas lahja. Arvokas on myös kuolema. Siksi, kun lääketieteen keinot eivät enää riitä, ei kutsua Taivaan kotiin tule sen kummemmin pitkittää kuin nopeuttaakaan.

o   o   o

2.7.2017: Kadonnut ja jälleen löytynyt (4. sunnuntai helluntaista)

ILO KADONNEEN LÖYTYMISESTÄ

Kirkkovuosi nostaa tänään ajatuksiimme kadonneen ja jälleen löytyneen. Luukkaan kertomuksessa tuhlaajapojasta maailmalla ennakkoperintönsä tuhlannut poika saa kotiin yllättäen ja nöyrin mielin palatessaan isänsä järjestämään hänelle iloisen paluujuhlan: Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt. Niin alkoi iloinen juhla.

Kadonneen riemullista paluujuhlaa seuratessa ymmärtää myös sen tuskan, joka seuraa kadoksiin jääneen läheisiä. Lapsuuteni sankarin, tänään 80 vuotta sitten kadonneen lentäjä Amelia Earhartin kohtalo sai minut kiinnostumaan muistakin vastaavista lentoturmista. Pikku Prinssi-kirjan kirjoittaja Antoine de Saint Exupéry katosi Välimerellä heinäkuussa 1944 ja orkesterinjohtaja Glenn Miller Englannin kanaalin yllä joulukuussa 1944 puhumattakaan nyt keväällä 2014 kadonneesta matkustajakoneesta MH370. Varsinkin Amelia Earhartin katoaminen synnytti runsaasti teorioita ja tarinoita. Milloin oltiin kuulevinaan heikkoja yhteydenottoyrityksiä. Milloin uskottiin hänen laskeutuneen turvallisesti jollekin pikku saarelle ja jääneen sinne. Vieläkin, aina silloin tällöin, nousee uutisiin teorioita hänen koneensa jäännösten löytymisestä. Yhtä kaikki. Jäljettömiin Amelia katosi, kuten kaikki muutkin tässä mainitut.

Paljon muutakin katoaa ja jää palaamatta omistajansa luo, lähinnä siksi, että omistaja ei osaa tai viitsi omaisuuttaan hakea. Leirikesän jälkeen on kasvatusasiainkeskuksesta löytynyt yhtä sun toista. Poliisin huutokaupasta saa huutaa kadonneita polkupyöriä.

Ihan oma kadonneen lajinsa taitavat olla kirjaston kadonneet kirjat. Tai eivät ne mitään kadonneita varsinaisesti taida olla, vaan laina-aika on vain päässyt pikkuisen venahtamaan ja sitten kirjaa, sakkomaksun pelosta tai muusta syystä ei enää olla vaivauduttu palauttamaan. Tiedä sitten ilahtuisiko kirjastotäti tuhlaajapojan isän tavoin pitkäaikaisen lainan yllättäen ilmestyessä takaisin, vai onko hän, katoamisen hyväksyttyään, jo ehtinyt hankkia tilalle uuden kappaleen. Jonkin sortin yllätys kadonneen paluu tässäkin tapauksessa taitaisi kuitenkin olla.

o   o   o

25.6.2017: Kutsu Jumalan valtakuntaan (3. sunnuntai helluntaista)

LUONNIKKAAN HUOMAAVAISUUDEN HAASTE

Muutama päivä sitten kolme ja puolivuotias lapsenlapseni meni ikkunan ääreen, varpisti pikkuisen ja laittoi kädet tukevasti ikkunanlaudalle ja sanoi kato Vaari. Kato, mä näen ulos. Mä olen iso tyttö. No, aika pienihän se Emma vielä on, mutta hänelle oli tärkeää seinän sijaan nähdä ikkunasta ulos ja päästä tekemään samanlaisia havaintoja kuin aikuisetkin.

Lasten kohdalla aika kyllä hoitaa asian. Mutta lyhytkasvuisten kohdalla ongelma on pysyvä. Lyhytkasvuisiksi sanotaan ihmistä, joka on aikuisena alle 150-senttinen. Lääketieteellisiä syitä lyhytkasvuisuuteen on olemassa useita satoja. Suomessa lääketieteellisin syin lyhytkasvuisia on noin 1000. Lyhtykasvuisten kohtuullisen pienen määrän vuoksi heihin ei vallan usein katukuvassa törmää. Siksi monilla mielikuvat lyhytkasvuisista liittyvät sirkuksiin tai Disneyn rakastettuun Lumikki ja seitsemän kääpiötä – elokuvaa.

Disneyn elokuvassa kuvataan lämpimän huumorin keinoin myös niitä käytännön ongelmia, joihin lyhytkasvuiset suhtkoht normaalinkokoisille aikuisille suunnitellussa maailmassa joutuvat. Siellä pärjääminen edellyttää sopeutumista ja luovia ratkaisuja. Sillä kun ei ylety oven kahvaan tai valokatkaisimeen tai hissin nappulaan, tai kun portaiden nousu on liian suuri, niin ei maailmaa lyhyen näkökulmasta katsottuna kovinkaan esteettömänä voi pitää.

Lyhytkasvuisuus on mukana myös päivän tekstissä. Luukas kertoo: Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä.

Sakkeuksen puussa nähdessään Jeesus huomasi hänet ja teki sen, mikä siihen tilanteeseen oli luonnikkainta. Hän sanoi: Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi. Samanlaista luonnikasta huomaavaisuutta myös me voimme heille satunnaisissa tapaamisissamme osoittaa.

o   o   o

18.6.2017: Katoavat ja katoamattomat aarteet (2. sunnuntai helluntaista)

ELÄMYSTENKERÄÄJÄSUKUPOLVI

Pikkupoikana seurasin miten naapurin setä pesi pihalla Opeliaan. Tarkkaa työtä se oli, pinnakuvioiset kapselitkin kuurattiin hammasharjalla. Siihen aikaan autot olivat vielä melko harvinaisia. Oli hienoa omistaa auto. Ja omaisuudesta piti pitää hyvää huolta.

Nuorenaparina olimme sisäistäneet sen vanhempien sukupolvien viisauden, ettei köyhällä ole varaa halpoihin tavaroihin. Sen periaatteen mukaisesti hankimme kotiimme melko hintavaa, mutta samalla kestävää tavaraa. Uutuuttaan hohtavan Artekin ohella kunnostimme vanhoja massiivipuukalusteita, Billnäsiä ja tammisia sohvia ja tuoleja. Samoilla mööpeleillä vielä mennään, kun lapsemme ovat ehtineet kuluttaa loppuun jo monta kierrosta Ikealaisia.

Viime kesänä päädyimme hääjuhlassa morsiamen äidin kanssa siihen lopputulokseen, että toisin kuin lapsemme, me edustamme vielä keräilijäkansaa. Vanhempiemme ja isovanhempiemme tapaan keräämme ympärillemme monenmoista laadukasta aineellista hyvää. Meille omistaminen on tärkeää. Lastemme ikäluokan arvomaailma on toisenlainen. Heille aineen hankkiminen, omistaminen ja säilyttäminen ei enää ole itseisarvo. Kyllä hekin talon hankkivat. Ja toimivat kalusteet ja muut tarvikkeet. Mutta ei niiden tarvitse maksaa paljon. Ja kun ne kuluvat tai hajoavat vaihdetaan ne nopeasti uusiin. Aineellinen hyvä on vain joukko välineitä, joita elämän mahdollistamiseksi tarvitaan ja joita ei aina tarvitse edes itse omistaa; onhan niitä vuokraamoita melkein juttuun kuin juttuun.

Aineen sijaan nuori sukupolvi kerää elämyksiä. Käy maistelemassa tunnettujen ravintoloiden herkkuja, kulkee konserteissa, käy festareilla, näyttelyissä, urheilutapahtumissa ja kiertää maailmaa ja sen ihmeitä ihmettelemässä. Siinä kun meidän sukupolvemme omaisuus tallentui muiden nähtäväksi kodin seinien sisälle, tallentuu nuoren sukupolven omaisuus muistin syövereihin ja on saman kokemuksen jakaneiden jaettavissa.

Raamattu kertoo tänään rikkaasta miehestä, joka kokosi suuriin varastoihin satonsa ja kaiken muun omaisuutensa ja jolle Jumala sanoi: Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut – kenelle se joutuu? Jotenkin tuntuu, että nuorisomme on meitä paremmin tämän tosiasian oivaltanut.

o   o   o

11.6.2017: Salattu Jumala (Kolminaisuudenpäivä)

SOPUA RAKENTAMASSA

Koska näkemyksiä siitä, miten yhteiskuntaa tulee kehittää, on useita, kuuluu näkemyksien taistelu politiikan arkeen. Kovienkin väittelyjen ja mahdollisten äänestyspäätösten jälkeen osataan useimmiten mölyt pitää mahassa ja lähteä väittelemään uudesta suuria tunteita nostattavasta aiheesta. Useimmiten väittely jää käsiteltäviin asioihin ja väittelijät jatkavat elämäänsä, jos ei nyt aivan sydänystävinä, niin kuitenkin toisiaan arvostaen. Politiikan maailmassa ei joka väittelystä parane ottaa vammaa sieluunsa. Sitä ei kenenkään sielu kestäisi.

Päivän epistolassa Paavali rohkaisee aikalaisiaan, ja myös meitä, tulemaan maailman eripuran keskellä toimeen keskenämme. Hän kirjoittaa Efeson väelle: …kehotan teitä elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne…

Jos politiikan maailmassa osataan riidellä ammattimaisesti, ei toimeen tuleminen kaikessa muussa elämässä ole yhtä helppoa. Kuuluisia ovat muun muassa naapurikiistat, milloin mistäkin. Niihin itse kukin lienee joko törmännyt tai päässyt osallistumaan.

Omia kokemuksia erilaisista naapureista on minullekin ehtinyt vuosien mittaan kertyä. On ollut naapureita, joiden kanssa on aktiivisesti puuhattu yhdessä, naapureita, jotka ovat jääneet hyvänpäiväntuttujen tasolle ja naapureita, joiden kanssa sukset ovat menneet ristiin. Kun yhteistä näkemystä naapuruussuhteista ei ole syntynyt, on se paitsi tuonut pahaa mieltä myös ihan käytännössä haitannut arjen elämää.

Kun eripuran perimmäiset syyt eivät selviä, muodostuu naapuruussuhteesta jäätynyt konflikti, joka purkaantuu vasta naapurin vaihtumiseen. Kuuluisa tällainen riita eli pitkään Borstön etäisellä saarella, jossa riidan merkiksi pystytetty piikkilanka erotti saaren kahden talon väen toisistaan. Aikansa kutakin. Senkin riidan osapuolet ovat nyt poissa piikkilankoineen.

Vaikka naapuririidoissa Paavalin kehotus keskinäisestä toimeen tulemisesta ei kovin hedelmällistä kasvupohjaa löydä, kannattaa sen eteen kuitenkin yrittää työskennellä. Laihakin sopu kun on aina lihavaa riitaa parempi. Kaikille.

o   o   o

4.6.2017: Pyhän Hengen vuodattaminen (Helluntai)

KOVIN KIRKOLLINEN LINTU

Tuomiokirkon ristin haarassa paikoillaan ollut hahmo kiinnitti huomioni. Mitä lienenkin tietokoneeni ääressä ollut kirjoittamassa, se sai jäädä. Aikani hahmoa tarkkailtuani se yhtäkkiä lähti liikkeelle ja syöksyi yli joen alapuolella olevaan puistoon yrittäen saada kiinni pulun. Ensimmäinen yritys haukaksi osoittautuneelta hahmolta ei onnistunut ja se palasi takaisin ristin päälle ympäristöään seuraamaan. Useamman yrityksen jälkeen haukka sai saaliinsa ja puisto oli yhtä kyyhkyä köyhempi. Kyllä niitä silti riitti. Puistoissa. Torilla. Onpa kyyhkynen kerran onnistunut väsäämään pesänsä yhtymän kiinteistön ränniin. Siinä sitä oli hauska seurata. Sitä en muista, onnistuiko pesintä sillä kertaa.

Vaikka päivän teksteissä ei kyyhkystä mainita, liittyy kyyhkynen tänään vietettävään helluntaihin. Helluntai on kirkkovuoden kolmas suuri juhla joulun ja pääsiäisen ohella, Pyhän Hengen vuodattamisen juhla, seurakunnan syntymäpäivä. Kirkollisessa symboliikassa Pyhällä Hengellä on kaksi symbolia, toisaalta tämän päivän tekstien mainitsemat liekit – he näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle – toisaalta Jeesuksen kasteeseen liittyvä kyyhkynen. Matteus kertoo: Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.

Miksi sitten juuri kyyhkynen kaikista maailman linnuista valikoitui Pyhän Hengen symboliksi. Mahdollisesti siksi, että siihen Jeesuksen aikana liitettiin koko joukko myös Jeesukseen ja hänen tehtäväänsä sopivia ominaisuuksia. Raamatussa kyyhkynen oli viattomuuden ja puhtauden vertauskuva. Niinpä rakkauslauluissa rakastetun silmiä ja olemusta verrattiin kyyhkysiin. Kyyhkystä kuvattiin myös ihmisen ja Jumalan välisen rauhan ja ylipäätään rauhan symbolina. Vedenpaisumuksen jälkeen kyyhky toi viestin maan löytymisestä öljynpuun lehvä nokassaan. Meillä taas on tapana rauhan rukouksena lähettää kyyhkyjä lentoon. Merkittävää on sekin, että linnuista ainoana kyyhkynen kelpasi uhrilinnuksi.

Kirkollisesti perin monipuolinen otus siis tuo torin tepastelija

o   o   o

28.5.2017: Pyhän Hengen odotus (6.p.j.s.)

VETTÄ KAIKILLE

Jos jonkun on jano — juokoon! Tekstiyhteydessään Jeesuksen sanat puhuvat hengellisestä janosta. Mutta voi niitä ajatella konkreettisestikin. Vesi on elämälle välttämättömyys, mutta sen saanti ei kaikkialla maailmassa ole lainkaan itsestään selvää. Milläs juot, jos ei vettä ole.

Vaikka Suomessa ei Itä-Afrikan vesiongelmista kovin laajalti uutisoida, nousee asia kuitenkin jossain määrin eri medioissa esiin. Viestinä voi olla kuvasarja kuivuuden näännyttämistä ihmisistä, äideistä ja lapsista. Tai sitten asiaa voidaan kuvailla sanoin. Kirkon ulkomaanavun julkaisemassa ”Tekoja”-lehdessä asiasta kerrotaan näin:

Itä-Afrikka kärsii ennätysmäisestä kuivuudesta. — Tilanne on äärimmäisen huolestuttava. — Monelta alueelta on puhdas juomavesi ja ruoka kokonaan lopussa. — Kuivuus ajaa paimentolaisperheet etsimään vettä. — Somalian — Baidoassa saatiin vesikuuro huhtikuun lopulla, mutta kuurot auttavat vain akuuteimpaan juomaveden pulaan ja siihenkin vain, jos ihmiset saavat kerättyä veden talteen. Rutikuivaan viljelys- ja laidunmaahan vesi ei ehdi imeytyä.

Kun Suomessa kesän kuumimpina päivinä pohjavesi käy vähiin, ei varsinaista vesiongelmaa kuitenkaan synny. Laadukasta juomavettä kyllä riittää ja kuorma-autoilla sitä voidaan vesisäiliöissä viedä tilapäisestä vedenpuutteestä kärsivälle paikkakunnalle. Turun seutukunnan juomavesi saadaan tekopohjavesimenetelmän avulla ilman, että pitää virkistyskäytölle tärkeiden järvien vesivarantoihin kajota.

Itä-Afrikassa on etsittävä toisenlaisia ratkaisuja. ”Tekoja”-lehti kertoo: Ilmastonmuutos tulee lisäämään ankaria kuivuuskausia, joten meidän on todella panostettava ihmisten oman keinovalikoiman laajentamiseen. Somalimaassa olemme rakennuttaneet kylille säiliöitä, joihin vesi saadaan talteen, kun vihdoin sataa.

Hyvällä vedellämme janomme tyydyttäessämme meidän on hyvä tiedostaa Afrikan kuivuus ja pyrkiä omalta osaltamme vaikuttamaan siihen, että ilmastonmuutos etenisi mahdollisimman hitaasti. Maapallo on pieni ja yhteinen. Meidän tekomme vaikuttavat kaukaisten lähimmäistemme elämän edellytyksiin.

o   o   o

21.5.2017: Sydämen puhetta Jumalan kanssa (Rukoussunnuntai)

MEILLE MERKITTÄVÄ INNOSTAA

Yksittäistä nuortaparia lukuun ottamatta Rooman Pietarinkirkon edusta oli tyhjä. Myöhäisillan tunteina kuljin sateen kiillottamien katujen kautta hotellillemme. Outo kokemus autiosta suurkaupungista nosti mieleeni kohdan tämän päivän raamatunlainauksesta: Avaa silmäsi ja katso autioita raunioitamme ja kaupunkia, joka on omistettu nimellesi.

Seuraavana aamuna Rooma näytti tutummalta. Paavin keskiviikkoinen yleisvastaanotto täytti Pietarinkirkon aukion. Aivan erityistä kiinnostusta vastaanotolla oli siksi, että se oli vasta valitun paavi Franciskuksen ensimmäisiä yleisvastaanottoja. Kymmenien tuhansien osallistujien joukko kaikkialta maailmasta heilutti omien maittensa lippuja. Paavin kotimaasta kertovia Argentiinan lippuja näkyi runsaasti. Vierelläni istunut tyttö oli tehnyt pitkän matkan Argentiinasta yli Atlantin päästäkseen paavia tapaamaan. Yhtään liioittelematta voi sanoa ilmassa olleen suuren urheilujuhlan tuntua.

Paavi innosti. Mutta monet muutkin asiat saavat ihmiset aktivoitumaan. Ranskassa politiikan ulkopuolelta tullut ehdokas sai aikaan kansanliikkeen, joka nosti hänet presidentiksi. Lähinurkilla Kaarinassa on homekoulua vastustamaan noussut kansanliike koonnut samanmieliset yhteen vaatimaan lapsilleen terveellisiä koulutiloja. Muutaman aktiivisen ihmisen into kokosi poliittisille päättäjille luovutettavaksi yli 1.000 allekirjoittajan adressin.

Mikä saa ihmiset aktivoitumaan? Toiset, kuten paavin vastaanotolle matkanneet, haluavat olla osa jotain suurempaa. Toiset, kuten adressiin nimiä koonneet vanhemmat, vaikuttaa itselleen tärkeiden asioiden puolesta. Aikamme näyttää aivan erityisesti olevan yksittäisiin asioihin keskittyvien kansanliikkeiden aikaa. Jollei tahtoa muuten saada läpi, niin sitten käytetään joukkovoimaa asian vauhdittamiseen. Toisaalta, ei suuren joukon aktivismi kirkollekaan mitenkään vierasta ole. Jeesuksen perässä kulkeneet kansanjoukot innostuivat hänen sanomastaan ja toiminnastaan. Jotkut kansanliikkeet ovat päiväperhoja, toiset taas kykenevät muuttamaan historiaa. Toimijoilleen molemmat ovat tärkeitä

o  o  o

14.5.2017: Taivaan kansalaisena maailmassa (4.p.j.s.)

YHTEISELLÄ MATKALLA

Nyt he — uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. Taivaan Isä lähetti Jeesuksen. Pääsiäisen jälkeen opetuslapset lähtivät liikkeelle. Emmaukseen tai kuka minnekin. Taivaaseenastumistaan ennen Jeesus lähetti omansa tekemään kaikki kansat opetuslapsikseen. Ja niin he lähtivät. Välimeren maihin. Eurooppaan. Ja kaikkialle maailmaan. Kastamaan ja opettamaan.

Kirkko on matkaansa tehnyt jo kahdentuhannen vuoden ajan. Kasteensa päivästä lähtien ovat yksittäiset kristityt jakaneet kirkon matkan oman elinaikansa mittaisen pätkän. Yrittäen omassa ajassaan eläen tulkita kirkon keskeisiä viestejä ja pyrkien kehittämään maailmaa uskonsa periaatteiden mukaan. Kovin erilaisia ovat kysymykset olleet. On pohdittu uskomisen pakkoa. On väännetty kättä naisten oikeudesta pappisvirkaan. On tuskailtu avioliittokäsitysten viidakossa. On kyselty, milloin kirkon pitää seurata ajan muutoksia ja milloin taas ajan sopeutua kirkon sanomaan. On oltu eri mieltä kirkon sisällä. Ja suhteessa yhteiskuntaan. On kysytty ja ihmetelty. On etsitty ja löydetty. On oltu uskossa vahvoja tai heikkoja. Yhteisellä matkalla koko Kristuksen kirkon kanssa.

Virressä 511 tätä matkaa kuvataan sanoin: Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien. On koottu sirpaleenikin kämmeneen Herran, pieninkin. Ei torju pois hän kysyvää, ei hylkää yhtään etsijää, kun itse hyljättynä hän, sai osan sijaiskärsijän. Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen.

Tulevana viikonloppuna Suomen kyselevien ja ihmettelevien kristittyjen tie tuo Turun kirkkopäiville. Päivien laaja ohjelmatarjonta kysyy, vastaa ja antaa monin eri tavoin virikkeitä kristittynä elämiseen meidän ajassamme. Päivien aikana on runsaan musiikki- ja tapahtumakokonaisuuden ohella mahdollisuus kuunnella presidenttien Tarja Halonen ja Sauli Niinistö mietteitä kirkon ja yhteiskunnan suhteista ja haasteista.

Kirkkopäivät on osa kirkon matkaa, hetken pysähdys, paikka, jossa saa kysellä, ihmetellä ja kerätä eväitä matkan jatkamiseen. Tervetuloa osallistumaan kirkkopäivien tapahtumiin.

o  o  o

7.5.2017: Jumalan kansan koti-ikävä (3.p.j.s.)

VIRKEÄLLÄ MIELELLÄ

Jalkapalloselostaja totesi kolmekymmentäviisi (35) vuotiaan pelaajan olevan ehtoopuolen miehiä… Oikeille vanhuksille oli tapana antaa kultakello; isoisäni sai sellaisen täyttäessään viisikymmentä (50) vuotta… Isoäitini täyttäessä kahdeksankymmentä (80) vuotta pidin häntä hirvittävän vanhana. Äitini pisti vielä paremmaksi, hän jaksoi 92-vuotiaaksi.

Mielikuvaa vanhempien kanssamatkaajien elämästä yrittävät useimmiten luoda nuoremmat ikäluokat. Vanhempien itsensä ei tarvitse – he kyllä tietävät oman elämäntilanteensa. Ja kun nuoret pohtivat, he pohtivat omasta vinkkelistään. On selvää, että iäkkäämpien elämän kuviot poikkeavat nuoremmista. Harva seiskavitonen lähtee innolla RuisRockiin, mutta sinfoniakonserteissa heitä näkyy sitäkin enemmän. Harva kahdeksankymppinen harrastaa Fitnessiä mutta uimahalleissa heitä kyllä näkee vesijuoksemassa. Ei se, että ei tee sitä samaa, mitä nuori, tarkoita sitä, että ei tekisi mitään, tai että mieli ei voisi olla nuorekas. Nuoriso tekee sitä, mihin nuori kroppa pystyy, vanhempi ottaa harrasteitaan pohtiessaan ikärenkaansa huomioon. Ja on myös paljon sellaisia juttuja, jotka sopivat yhtä hyvin nuorille kuin seniori-ikäisillekin, yhtä lailla voi vaikkapa harrastaa golfia tai kesyttää Alppien rinteitä.

Kun nyt itse olen pääsemässä seniorikansalaisten joukkoon, osaan vihdoin katsoa maailmaa heidän silmillään. Paavalin sanoin: Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen, mikä kuuluu lapsuuteen.

On selvää, että kropan kuluminen vaikuttaa monin tavoin siihen mitä ylipäätään voi tehdä. Mutta toisaalta ihminen on hyvä kompensoimaan fyysisiä puutteitaan. Ja kun vielä apuvälineet kehittyvät kiihtyvällä vauhdilla, on ihan laadukas elämä kropan krämpistä huolimatta seniorikansalaisten suuren enemmistön ulottuvilla.

Kokonaan toinen juttu sitten on mieli. Ikääntyvästä kehostaan huolimatta voi vanhempikin ihminen olla kiinnostunut vaikka mistä, vanhoista ja uusista asioista. Maailmaa käydään ihmettelemässä, seurataan aikaa ja otetaan kantaa asioihin, osataan hyödyntää uutta tietotekniikkaa, toimitaan aktiivisesti yhdistyksissä tai harrastetaan enemmän ja laadukkaammin sitä, mihin ruuhkavuosien kiireessä ei aika oikein tahtonut riittää. Päivän tekstissä Paavali tiivistää: Sen tähden emme lannistu. Vaikka ulkoinen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Paljon on seniorikansalaisissa vielä potkua jäljellä!

o  o  o

30.4.2017: Hyvän Paimenen sunnuntai (2.p.j.s.)

ESIKUVINA

Maaliskuussa valmistauduttiin kuntavaaleihin. Mainoksissaan ja kirjoituksissaan nuoret ja uudet ehdokkaat liputtivat innokkaasti itselleen läheisten asioiden puolesta. Kuntoon luvattiin hoitaa homekoulut, oppilasryhmien koko, kaikille ilmainen päivähoito ja opiskelijoille niin paljon tukia, että varmasti piisaa. Lupaukset upposivat otolliseen maahan. Äänisaaliit muodostuivat hyviksi. Ei muuta kuin valtuustosaleihin lupauksia toteuttamaan.

Se sitten onkin vaikeampaa. Valtuustossa kun joutuu kantamaan vastuuta kaikkien kuntalaisten asioista, myös niiden, jotka eivät pysty oikeuksiaan ärhäkkäästi vaatimaan. Uusi valtuutettu oppii pian politiikan arjen todellisuuden. Oman rakkaan asian rinnalla joutuu hoitamaan vanhusten ja vammaisten asioita, etsimään kompromissia eri kaavoitustoiveiden kesken, pitämään huolta kunnallistekniikan rakentamisesta, taksoista ja ylikunnallisista hankkeista. Ja jollei oman suuren asian taakse löydy ensin riittävästi omia ja sitten vielä muitten ryhmien puoltoääniä voi lupaus lässähtää siihen.

Vaalimainonnassaan yrittivät pitkään istuneet poliitikot viestittää tätä politiikan arjen todellisuutta. Rehellistä se oli. Muttei mediaseksikästä. TUTTU JA TURVALLINEN möi INNOKASTA UUDISTAJAA huonommin. Ehkä siksi monet pitkän matkan vastuunkantajat saivat tehdä tilaa uusille tulokkaille.

Elämänkokemuksen ja elämäninnon ikuista ristiriitaa opetti Jeesus Pietarille. Hän sanoi: Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo. (Joh.21:18).

Elämä tarvitsee molempia. Sitä nuorta intoa, joka uskoo voivansa siirtää vaikka vuoria. Ja sitä elämänkokemusta, joka tyytyy jättämään vuoren paikoilleen ja tekemään tien sen ympäri. Nuorissa on tulevaisuus. Vanhoissa menneisyys. Mutta vanhaa kuuntelemalla nuori voi välttää osan muutoin väistämättömistä virheistään.

Ensimmäisessä kirjeessään Pietari haastaa vanhimpia olemaan ennen muuta yhteisönsä esikuvallisia kokonaisvastuun kantajia. Elämä on hänet itsensä muokannut kiivaasta sovittelevaksi ja opettanut, että joukossa suurin on se, joka pomottamisen sijaan osaa palvella muita. Lainaan Pietarin tekstiä: Seuraavan kehotuksen minä osoitan niille, jotka teidän joukossanne ovat vanhimman asemassa… Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti… …älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämen halusta. Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvina.

o  o  o

23.4.2017: Ylösnousseen todistajia (1.p.j.s.)

PALUU ARKEEN

Siinä se sitten oli. Päivät kuluivat ja pääsiäisen tapahtumat alkoivat hiljalleen jäädä taakse. Paljon oli koettu. Iloa ja riemua, mutta myös vihaa, pelkoa ja surua. Kaikki se into ja toivo, jota Jeesuksen kanssa oli saatu kokea, oli päättynyt ristillä lausuttuihin arvoituksellisiin sanoihin: Se on täytetty… Ja sitten oli vielä se ihmeellisesti tyhjentynyt hautakin. Vain käärinliinat olivat muistuttamassa hautaan lasketusta vainajasta…

Monenlaiset ajatukset myllersivät opetuslasten mielessä. Varmaa kuitenkin oli, että yhteiset päivät Jeesuksen kanssa nyt olivat taakse jäänyttä elämää. Vaikka opetuslapset vielä pysyttelivätkin yhdessä, oli itse kunkin mietittävä omaa tulevaisuuttaan. Eipä kai siinä paljon muuta ollut tehtävissä, kuin hiljalleen palata takaisin niihin arjen töihin, joiden ääreltä Jeesus oli heidät joukkoonsa kutsunut.

Muutaman muun opetuslapsen kanssa Tiberiaan järven rannalla ollut Pietari sanoi lähtevänsä kalaan. Se kun oli yksi niistä ammateista, jota opetuslapset olivat ennen Jeesuksen joukkoon liittymistään harrastaneet.

Siitä kalastusreissusta muodostui yksi niistä tapahtumista, joiden johdosta opetuslasten arki ei pääsiäisen jälkeen koskaan palannut aikaan ennen Jeesusta. Koko yön turhaan kalastettuaan antoi rannalla ollut henkilö heille vihjeen: Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte. Ja kalaa tuli niin paljon, että he eivät jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin Johannes tunnisti rannan henkilön ylösnousseeksi Jeesukseksi, joka heidän rannalle päästyään tarjosi heille leipää ja kalaa.

Ristiinnaulittu Jeesus ei ollutkaan poissa, vaan kulki omiensa kanssa näiden arjessa. Opetuslapsille arjesta muodostui viestinviejän arki. He lähtivät levittämään sanaa ylösnousseesta aikalaistensa keskuuteen. Myös siinä arjessa, jossa me omaa elämäämme elämme, kulkee ylösnoussut meidän kanssamme. Yhteiskunnan kaikkien arjen toimien ohella myös siellä, missä tämän päivän kalastajat laskevat pyydyksiään veteen hankkiakseen pöytiimme meren viljaa.