EMMAN SATUKIRJA

HAAHKANPOIKASET UIMAKOULUSSA

Haahkaäiti poikasineen värjötteli luodolla. Ei äiti tällaista kesää ollut odottanut keväällä Suomeen lentäessään. Kylmää ja tuulista. Ja lyhytkin vielä. Kun nuo poikaset tuosta vielä vähän kasvavat, pitää ryhtyä suunnittelemaan paluumuuttoa etelämmäs. Saa siinä taas siipiä heiluttaa.

• Äiti, mitä kivaa tehtäisiin tänään, kysyi ensimmäinen poikanen.
• Äiti, mitä kivaa tehtäisiin tänään, kysyi toinen poikanen.
• Äiti, mitä kivaa tehtäisiin tänään, kysyi kolmas poikanen.

Äiti muisteli omaa lapsuuttaan. Silloin leikittiin vedessä. Uitiin ja sukelleltiin. Kun tuuli oikein kovin ja aallot olivat isoja, mentiin leikkimään aalloille mäkeä, kiivettiin vasta-aaltoon ja lasketeltiin myötä-aaltoon ja keinuttiin kuin suuressa keinussa. Koska se oli silloin kivaa, olisi se sitä varmaan tänäänkin. Siispä äiti sanoi:

• Mennään uimaan!
• Mennään vaan, sanoi ensimmäinen poikanen.
• Mennään vaan, sanoi toinen poikanen.
• Mennään vaan, sanoi kolmas poikanen.

Niin lähdettiin uimaan. Välillä yritettiin kivuta aallon harjalle. Välillä lasketeltiin aaltoa alas. Välillä uitiin jonossa. Välillä yritettiin yksin. Tai melkein yksin. Äiti oli mukana ja katsoi tarkkaan pienten puuhastelua. Sellaisia äidit ovat.

• Sukelletaan, sanoi ensimmäinen poikanen.
• Joo, sanoi toinen poikanen.
• Jippii, sanoi kolmas poikanen.

Pikku hyppy ylös ja sitten nokka veden alle. Yhtäkkiä meri näytti ihan tyhjältä. Sitten pulpahti pintaan ensimmäinen poikanen, sitten toinen ja kolmas. Heti sukellettiin uudestaan. Ja taas uudestaan. Leikkiä jatkettiin pitkään. Pikkuisen kilpailtiinkin siitä, kuka pisimpään jaksaa olla veden alla. Taisivat kukin vuorollaan olla siinä leikissä voittajia.

Lopulta äiti totesi, että nyt on riittävästi leikitty aalloilla ja johdatti poikaset suojaisaan lahdenpoukamaan lepäämään.

• Saammeko me vielä mennä leikkimään, kysyi ensimmäinen poikanen.
• Eihän vielä tarvitse lopettaa, kysyi toinen poikanen.
• Lisää, lisää, ei meitä vielä väsytä, sanoi kolmas poikanen.

Hetken päästä, vastasi äiti iloisesti hymyillen.

 

MERI H.A. RAKKA TEKEE TUTTAVUUTTA

Mikäs lumiukko se siihen tepasteli, ajatteli Vaari, kun porkkananokkainen utelias lintu tuli hänen puutarhahommiaan katsomaan. Vaari nojasi haravanvarteen ja katsoi linnun tepastelua.

• Hyvää päivää, sanoi porkkananokka.
• No päivää, päivää, sanoi Vaari.
• Niin, sanoin hyvää päivää, totesi porkkananokka, koska äitini on sanonut, että aina pitää olla kohtelias ja sanoa, jollei muuta osaa, niin edes hyvää päivää.
• Totta, sanoi Vaari, kohtelias kannattaa aina olla. Siitä ihmiset tulevat hyvälle tuulelle. Hyvää päivää, kun tavataan. Näkemiin, kun erotaan – tai voihan sitä sanoa vaikka heippa, heippa, se kun tuntuu vähemmän viralliselta.
• Porkkananokka katsoi Vaaria pikkuisen surullisin silmin. Kuulin, että nimittelit minua porkkananokaksi ja lumiukoksi. Se ei ole kohteliasta. Eikä mukavaa. On minulla kyllä kauniin värinen nokka, josta olen kovin ylpeä, mutta ei se ole porkkana. Porkkanan värinen vain. Sitä paitsi, jos tarkkaan katsot, niin minähän olen enemmän musta kuin valkoinen. Kuka nyt mustia lumiukkoja on nähnyt. Ja vielä keskellä kesää, vaikka sateista ja koleaa onkin.

Tuli aivan hiljaista. Vaari nojasi haravaansa ja katsoi lintua. Lintu puolestaan katseli Vaaria. Sitten Vaari sanoi:

• En aikonut loukata. Mutta kun ensi alkuun näin vain tuon kirkkaanvärisen nokkasi, enkä tiennyt kuka sinä olet, niin ensimmäinen mieleeni juolahtanut ajatus oli porkkananokka. Kuka sinä sitten oikeasti olet?
• Minä olen Meri H.A. Rakka. Siis meriharakka. Mutta kun se on niin pitkä nimi, niin olen sitä vähän muuttanut. Voit kutsua minua Meriksi.
• Kiitos Meri, vastasi Vaari. Minä olen Vaari. Voit kutsua minua Vaariksi.
• No nythän me jo tunnemme toisemme, sanoi Meri.
• Niin tunnemme, sanoi Vaari ja jatkoi: Minä haravoin, mitä sinä teet?
• Kunhan tepastelen ja katson, jos täältä nurmikosta löytyisi jotain popsittavia toukkia tai muita herkkuja.
• Mutta kun tuo nokka on niin pitkä, niin eikös sitä ole raskasta kantaa? Luulisi tuosta niskan tulevan kipeäksi?, ihmetteli Vaari.
• No höpsis, sanoi Meri. Se on juuri tällaisena erinomaisen kätevä. Voi näppärästi poimia kaikenlaista syötävää. Ajattele nyt itse, miten vaikeaa olisi haravoida, jos haravassa ei olisi lainkaan vartta.
• Ymmärrän, sanoi Vaari.

Sitten molemmat jatkoivat hommiaan. Vaari haravointiaan. Ja Meri tepasteluaan ja nokkimistaan. Pienen ajan kuluttua Meri päätti lähteä jatkamaan matkaa. Ja kohteliaaseen tapaansa sanoi Vaarille: heippa, nähdään taas.

•  Heippa, heippa, vastasi Vaari ja hymyili uudelle ystävälleen.

 

KÄÄRME KARLSSON LUO NAHKANSA

• Hei, varo vähän, ajatteli käärme.

Mutta kun se ei tehonnut, käärme ajatteli kovempaa: HEI, VARO VÄHÄN!

 Sen ajatuksen Vaari kuuli, vaikka ruohonleikkuri piti kovaa ääntä. Mitähän minun nyt pitää varoa?

Silloin Vaari näki käärmeen. Keltaiset laikut päässä kertoivat, että se oli tarhakäärme. Niitä pihapiirissä on ollut paljon. Välillä ovat sisällekin tulleet. Vaarattomia veijareita. Sahalaitaisia kyykäärmeitä sen sijaan pitää varoa. Ne kun ovat myrkyllisiä.

• No, mitäs sinulle kuuluu, ajatteli Vaari.
• Mitäpä minulle, nahkaani olen luomassa, niin kuin käärmeillä on tapana. Katso, miten kaunis uusi nahka vanhan alta paljastuu…
• No niinpä tosiaan. Kauniin kiiltävähän tuo uusi nahkasi on. Mutta mikä vika siinä vanhassa oli?, ajatteli Vaari.
•  Käärme ymmärsi Vaarin ajatuksen ja vastasi: Katsos, kun me käärmeet kasvamme, niin vanha nahka käy pieneksi, emmekä me enää mahdu sen sisälle. Siksi meidän pitää se aika ajoin vaihtaa. Silloin me olemme myös pikkuisen kiukkuisia ja voimme olla hyökkäävinämme vaikka sinun kimppuusi. Kas näin, ajatteli käärme, ja liukui mielestään kovin pelottavan näköisenä kohti Vaaria.
•  Tämä selvä, ajatteli Vaari. Menenkin tästä jatkamaan ruohonleikkuuta. Mutta varon kyllä, että en aja sinun tai kavereittesi päälle. Mikähän sinun nimesi mahtaa olla?
•  Karlssonhan minä, ajatteli käärme. Voisin minä olla jokin muukin, mutta kun asun täällä saaristossa, jossa puhutaan ruotsia aika paljon, niin minusta Karlsson on oikein sopiva nimi.
•  Totta, oikein sopiva nimi. Tavataan taas, kun olet saanut nahkasi luotua. Heippa heippa, lopetti Vaari.
•  Heippa itsellesi. Vanhan nahan jätän tähän lähelle, niin voit sitä käydä katselemassa. Siitä muistat, että Karlsson kavereineen asustaa täällä kanssasi.
•  Niinpä, sanoi Vaari.

 

Hei Emppu!

Käärme Karlsson tässä muistuttaa, että kyyt eivät ole kivoja. Onneksi kyyn tunnistaa helposti sahalaitakuviosta ja siitä, että sillä ei ole oransseja läikkiä päässä.